Vähän päälle vuosi sitten olin aika maissa tulehtuneen haavan ja siitä seuranneiden asioiden vuoksi.
Tänä vuona on ollut kaikkea muuta.
Sitten tulee ystävä, joka vetää kehiin semmoisen pommin ettei murheita tajua hetkeen ajatellakaan. Viime vuonna se oli matka Pyhälle. Tänä vuonna se on fanitapaaminen Cheekin kanssa!
Sama ystävä voitti meille Pyhän reissun ja nyt tämän Nova Clubin risteilyn, jossa esiintyy Cheek ja Piste Piste. Miten näin käy?! Miten tämä on mahdollista?
Ei sillä väliä, lopputulos on selvä. Ensi viikolla minä, T, E ja S päästään paiskaamaan kättä Cheekin kanssa ja vaihtamaan ehkä muutama sananen. Ei tälle löydy sanoja. En ehkä usko tätä ennenkuin se tapahtuu ja on todellista.
Pyhä-Tytöt Liekeissä - kiertue valloittaa Tallinnan.
"Tytöt, tytöt,
tytöt, tytöt,
tytöt tahtoo pitää hauskaa"
perjantai 6. joulukuuta 2013
torstai 5. joulukuuta 2013
Happenings, happenings, happenings.
Mitä seuraavaksi?
Tässä hetkessä on oltava asioita, jotta on tavoitteita. Tavoite on selvitä seuraavaan tapahtumaan edes jossain kuosissa. Haastaa itseään päivittäin, ettei jää vain paikalleen. Jotenkin on yritettävä pysyä elämänsyrjässä kiinni ja senpä takia tulevaisuudessa on seuraavanlaisia kalenterimerkintöjä.
Ensi viikolla Hobitti - Smaugin autioittaman maan ensi-ilta ja Pyhä-tyttöjen yhteinen pikkujoulureissu (kyllä, siihen liittyy myös Cheek). Joulun ja vuodenvaihteen haluaisin viettää vain jossain poissa. Ehkä tähän on olemassa pienet mahdollisuudet, mutta katsotaan nyt. Ensi vuosi alkaa kuitenkin aivan uskomattomissa merkeissä. 1.1.2014 tulee Briteissä Sherlock Holmesin kolmannen kauden ensimmäinen jakso! Se, miten tätä seurataan on vielä vähän auki, mutta jotenkinhan se on nähtävä!
Tammikuussa on kyllä muutakin hienoa tiedossa. Finnkinon NT Live esittää uusintanäytöksen Frankensteinista! Kyllä, siitä Frankensteinista, joka vei jalat ja tajun. Sitä odotan kyllä innokkaanakin.
Helmikuussa on Pyhä-tytöt Liekeissä kiertuetta. Cheekin keikkaa pukkaa ja me olemme niin siellä.
Maaliskuussa 30 Seconds to Marsin keikka Helsingissä ♥.
Siinähän sitä jo sitten onkin suunnitelmia ja joitain tarttumapintoja ja asioita joita kohti pyrkiä.
Tässä hetkessä on oltava asioita, jotta on tavoitteita. Tavoite on selvitä seuraavaan tapahtumaan edes jossain kuosissa. Haastaa itseään päivittäin, ettei jää vain paikalleen. Jotenkin on yritettävä pysyä elämänsyrjässä kiinni ja senpä takia tulevaisuudessa on seuraavanlaisia kalenterimerkintöjä.
Ensi viikolla Hobitti - Smaugin autioittaman maan ensi-ilta ja Pyhä-tyttöjen yhteinen pikkujoulureissu (kyllä, siihen liittyy myös Cheek). Joulun ja vuodenvaihteen haluaisin viettää vain jossain poissa. Ehkä tähän on olemassa pienet mahdollisuudet, mutta katsotaan nyt. Ensi vuosi alkaa kuitenkin aivan uskomattomissa merkeissä. 1.1.2014 tulee Briteissä Sherlock Holmesin kolmannen kauden ensimmäinen jakso! Se, miten tätä seurataan on vielä vähän auki, mutta jotenkinhan se on nähtävä!
Tammikuussa on kyllä muutakin hienoa tiedossa. Finnkinon NT Live esittää uusintanäytöksen Frankensteinista! Kyllä, siitä Frankensteinista, joka vei jalat ja tajun. Sitä odotan kyllä innokkaanakin.
Helmikuussa on Pyhä-tytöt Liekeissä kiertuetta. Cheekin keikkaa pukkaa ja me olemme niin siellä.
Maaliskuussa 30 Seconds to Marsin keikka Helsingissä ♥.
Siinähän sitä jo sitten onkin suunnitelmia ja joitain tarttumapintoja ja asioita joita kohti pyrkiä.
Vaikeinta elämässä.
On olemassa asioita
niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä.
- Egotrippi: Matkustaja -
Kuukausi sitten alkoi operaatio Syötä Kissaa.
Yksi kissoistani oli laihtunut lyhyessä ajassa todella paljon. Suoraan sanoen kuihtunut silmissä olemattomaksi kasaksi luuta ja nahkaa. Ystäväni alkoi syöttää hänelle erinäisiä ruokia monta kertaa päivässä. Lopulta kissaa ruokittiin puolentunnin välein ruuilla, joiden pitäisi saada paino nousemaan. Paino ei kuitenkaan kääntynyt noususuuntaan millään.
Vein kissan ensimmäiseen eläinlääkäriin, joka epäili vahvasti kilpirauhasen liikatoimintaa. Oireisto oli kuin oppikirjasta. Tulokset tulevat muutamassa päivässä ja sitten soitellaan tarkemmin. Tack o' hej.
Puhelu tuli, mutta epäselväksi jäi johtuiko tulos näytteen sameudesta. Soittelemisiin siis. Soittoa ei kuulunut ja stressasin yhden yön hullun lailla asiaa. Seuraavana aamuna sain eläinlääkärin kiinni, eikä sameus vaikuttanut mitenkään. Kissa pitäisi viedä parempiin tutkimuksiin.
Olin shokissa ja sekaisin. Mihin sen kissan veisin? Millä ja mitä ja miten?!
Matkustin kissojen sijoituskotiin yöksi ja toimittaisin sieltäkäsin kissan lääkäriin.
Viime viikon maanantain aamun ensimmäinen tunti tuntui vuorokauden mittaiselta. Lopulta sain meille ajan ja uskoin asioiden järjestyvän.
Kissan kanssa lääkärireissu sujui nopeasti. Palasimme sijoituskotiin odottamaan tuloksia. Tunnit olivat pitkiä ja vähän väliä minut valtasi kauhu siitä, ettei mitään olisi tehtävissä. Kauhu salpasi hengityksen ja sai sydämen hyppäämään yhden lyönnin yli. Kyllä, se olisi kauheinta mitä voisi olla.
Lopulta tulokset selvisivät. Eikä niissä ollut mitään mikä olisi antanut vastauksen kissan kunnon heikkenemiselle. Ei maksassa, ei munuaisissa, eikä muissa veriarvoissa. Mikään ei selittänyt mitään. Katsoin kissaani, sitä miten hän ei päässyt hyppäämään sohvalle, miten hän oli kirjaimellisesti luuta ja nahkaa ja heilui jopa maatessaan paikallaan. Tunsin miten maailman hajosi ympärilläni kun kuulin kysyväni paljonko sen lopullisen päätöksen tekeminen maksaisi. Aika nopeasti palasin tajuihini. Se maksaisi 200e. Kaksisataa euroa! No, ei menty sinne.
Itkettyäni pahimman hetken nostin itseäni niskasta sen verran, että soitin kunnalliselle eläinlääkärille ja hinta oli 70e vähemmän kaikkine kustannuksineen.
Saimme ajan seuraavalle päivälle.
Pakkasin kissan mukaani ja toin hänet hetkeksi vielä kotiin. Viimeinen ateria oli herkkua. Viimeinen yö sujui yhdessä ja valvoin suurimman osan. Seuraavana aamuna minulla oli ensin oma lääkäri ja iltapäivästä se vaikeampi reissu.
Viimeinen tunti oli ehkä pahin. Pidin kissaa sylissä silitellen ja käyden suruprosessia lävitse. Tuskaa ei voi kuvailla sanoin. Itkin koko ajan, vaikka tuntuukin nyt etten tiedä miten pysyin edes tajuissani. Pyörrytti, mutta ei kai ihme, kun ei saanut kunnolla edes henkeä.
Eläinlääkärissä sain olla loppuun asti. Olin paikalla kun hän nukahti ja tunsin miten sydän sammui.
Suru on ollut käsittelyssä nyt viikon. Tietyllä tavalla voisin puhua kliseitä ja sitä miten mikään ei ikinä korvaa tuon kissan paikkaa, mutten lähde sille linjalle. Suuri sydän on sammunut ja on vain opeteltava päästämään irti. Luopumisen tuska on sanomattoman voimakasta, enkä pysty katsomaan kissan kuvaa itkemättä.
Hän oli kissoistani se Ykkönen. Se kissa, joka toi toiset tullessaan. Se, joka nukkui yöt tyynyn vieressä. Se, jolle läheisyys ei ollut syliä, vaan toisenlainen kosketus. Se, joka tuli paikalle kun maailma oli romahtamaisillaan ja tuijotti silmiin ja kurisi. Se, joka halusi ulos, muttei uskaltanut liikkua siellä metriäkään. Se, joka vihasi muita ihmisiä ja soi todella harvan koskevan itseensä. Kertoi katseellaan mitä mieltä oli ihmisistä, eikä sitä tarvinnut kenenkään epäillä. Hän oli ehdoton Sydänten Kuningatar.
Kymmenen vuotta olimme yhdessä.
Nyt on jäljellä järjetön ikävä ja suuri suru.
niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä.
- Egotrippi: Matkustaja -
Kuukausi sitten alkoi operaatio Syötä Kissaa.
Yksi kissoistani oli laihtunut lyhyessä ajassa todella paljon. Suoraan sanoen kuihtunut silmissä olemattomaksi kasaksi luuta ja nahkaa. Ystäväni alkoi syöttää hänelle erinäisiä ruokia monta kertaa päivässä. Lopulta kissaa ruokittiin puolentunnin välein ruuilla, joiden pitäisi saada paino nousemaan. Paino ei kuitenkaan kääntynyt noususuuntaan millään.
Vein kissan ensimmäiseen eläinlääkäriin, joka epäili vahvasti kilpirauhasen liikatoimintaa. Oireisto oli kuin oppikirjasta. Tulokset tulevat muutamassa päivässä ja sitten soitellaan tarkemmin. Tack o' hej.
Puhelu tuli, mutta epäselväksi jäi johtuiko tulos näytteen sameudesta. Soittelemisiin siis. Soittoa ei kuulunut ja stressasin yhden yön hullun lailla asiaa. Seuraavana aamuna sain eläinlääkärin kiinni, eikä sameus vaikuttanut mitenkään. Kissa pitäisi viedä parempiin tutkimuksiin.
Olin shokissa ja sekaisin. Mihin sen kissan veisin? Millä ja mitä ja miten?!
Matkustin kissojen sijoituskotiin yöksi ja toimittaisin sieltäkäsin kissan lääkäriin.
Viime viikon maanantain aamun ensimmäinen tunti tuntui vuorokauden mittaiselta. Lopulta sain meille ajan ja uskoin asioiden järjestyvän.
Kissan kanssa lääkärireissu sujui nopeasti. Palasimme sijoituskotiin odottamaan tuloksia. Tunnit olivat pitkiä ja vähän väliä minut valtasi kauhu siitä, ettei mitään olisi tehtävissä. Kauhu salpasi hengityksen ja sai sydämen hyppäämään yhden lyönnin yli. Kyllä, se olisi kauheinta mitä voisi olla.
Lopulta tulokset selvisivät. Eikä niissä ollut mitään mikä olisi antanut vastauksen kissan kunnon heikkenemiselle. Ei maksassa, ei munuaisissa, eikä muissa veriarvoissa. Mikään ei selittänyt mitään. Katsoin kissaani, sitä miten hän ei päässyt hyppäämään sohvalle, miten hän oli kirjaimellisesti luuta ja nahkaa ja heilui jopa maatessaan paikallaan. Tunsin miten maailman hajosi ympärilläni kun kuulin kysyväni paljonko sen lopullisen päätöksen tekeminen maksaisi. Aika nopeasti palasin tajuihini. Se maksaisi 200e. Kaksisataa euroa! No, ei menty sinne.
Itkettyäni pahimman hetken nostin itseäni niskasta sen verran, että soitin kunnalliselle eläinlääkärille ja hinta oli 70e vähemmän kaikkine kustannuksineen.
Saimme ajan seuraavalle päivälle.
Pakkasin kissan mukaani ja toin hänet hetkeksi vielä kotiin. Viimeinen ateria oli herkkua. Viimeinen yö sujui yhdessä ja valvoin suurimman osan. Seuraavana aamuna minulla oli ensin oma lääkäri ja iltapäivästä se vaikeampi reissu.
Viimeinen tunti oli ehkä pahin. Pidin kissaa sylissä silitellen ja käyden suruprosessia lävitse. Tuskaa ei voi kuvailla sanoin. Itkin koko ajan, vaikka tuntuukin nyt etten tiedä miten pysyin edes tajuissani. Pyörrytti, mutta ei kai ihme, kun ei saanut kunnolla edes henkeä.
Eläinlääkärissä sain olla loppuun asti. Olin paikalla kun hän nukahti ja tunsin miten sydän sammui.
Suru on ollut käsittelyssä nyt viikon. Tietyllä tavalla voisin puhua kliseitä ja sitä miten mikään ei ikinä korvaa tuon kissan paikkaa, mutten lähde sille linjalle. Suuri sydän on sammunut ja on vain opeteltava päästämään irti. Luopumisen tuska on sanomattoman voimakasta, enkä pysty katsomaan kissan kuvaa itkemättä.
Hän oli kissoistani se Ykkönen. Se kissa, joka toi toiset tullessaan. Se, joka nukkui yöt tyynyn vieressä. Se, jolle läheisyys ei ollut syliä, vaan toisenlainen kosketus. Se, joka tuli paikalle kun maailma oli romahtamaisillaan ja tuijotti silmiin ja kurisi. Se, joka halusi ulos, muttei uskaltanut liikkua siellä metriäkään. Se, joka vihasi muita ihmisiä ja soi todella harvan koskevan itseensä. Kertoi katseellaan mitä mieltä oli ihmisistä, eikä sitä tarvinnut kenenkään epäillä. Hän oli ehdoton Sydänten Kuningatar.
Kymmenen vuotta olimme yhdessä.
Nyt on jäljellä järjetön ikävä ja suuri suru.
 |
| ♥ Nuku hyvin Rakkaimpain ♥ |
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
In your head?
Älä ikinä sano että huonommin ei enää voisi mennä, aivan taatusti voi. Jos tarpeeksi manaa, meneekin. Nyt olisi juuri sellaisen sarjakuvastripin paikka missä valmiiksi jo ollaan aika pohjalla ja sitten tapahtuu jotain ja meneekin huonommin.
Tällä hetkellä ei oikein kiinnosta mikään. Yritän silti, mutta mielenkiintoa ei ole. Katse on kyllä eteenpäin, mutta siellä on aika pimeän oloista juuri nyt.
Mietin pitkään kirjoitanko näistä asioista tänne, mutta tämä on tällä hetkellä isoin osa elämässäni. En aio revitellä elämääni netissä, mutten haluaisi pitää tätä ihan hiljaisenakaan. Edellisestä merkinnästä on kuitenkin jo kuukauden päivät. Puolustuksekseni sanon kuitenkin että kun mieli on hajallaan ja voimavarat vähäiset, eikä ajatus toimi, ei blogin päivittäminen ole ensimmäinen vaihtoehto. Eikä edes toinen.
Mielenterveysasiat ovat olleet asia mitä ajattelin alkuun olla kirjoittamatta tänne ollenkaan. Ehkä tämänkin tekstin voin poistaa jos koen sen olevan liikaa. Nämä asiat kuitenkin ovat isoin osa tätä päivää. Kun mielenterveys horjuu on edelleen niin voimakas ennakkoluulo siitä, että ne pitäisi piilottaa ja kätkeä. Olla hiljaa ja ehkä vähän hävetäkin. Yhteiskunnassa masentuneilla on leima laiskuudesta tai rohkeudesta, riippuu aivan keneltä kysyt. Se puoli joiden mielestä masentuneisuus on alakuloa ja laiskuutta ei todennäköisesti ole tietoista kokemusta masentuneesta ihmisestä. Näitä on tänä päivänä yllättävän paljon. Vaikka masentuneisuudesta puhutaan paljon, ei se siitäkään huolimatta ole vielä asia, jonka kanssa olisi helppoa olla vahva. Itsesyytökset ja laiskaksi leimaamisen pelko eivät auta masennuksen keskellä elävää. Vielä vähemmän auttaa se, että niin moni käyttää termiä "väärin". Lainausmerkit siksi, etten halua väheksyä väsyneisyttä ja alavireisyyttä tai uupumuksen tunteita ja osalla ne ovat osa masennusta. En silti jaksa uskoa kenenkään masentuneen parantuneen tai toipuneen viikonlopun yli lepäämällä ja ottamalla rennosti. Tai että hermoromahdus on jotain mistä selviää kun saa olla hetken (1-3 päivää) yksin. Oma työuupumukseni kesti kolme kuukautta ja siinä oli seassa masennusta, mitä ei silloin vain havaittu. Toki nämä asiat ovat yksilöllisiä ja reaktiot erilaisia, mutta masentuneen ihmisen toimintakyky on hieman eri tavalla rajoittunut kuin uupuneen.
Ymmärrän kyllä suhtautumisen mielenterveysongelmia kohtaan. Se ei ole samalla tavalla näkyvää tai ymmärrettävää mitä vaikka maksasairaus tai katkenneet luut. Mielenterveydessä paljon puhutaan myös asioista tunteiden kautta. Jolloin on helppo lähteä siihen harhakuvaan, että näihin voisi jotenkin vaikuttaa. Ei tunteisiin voi vaikuttaa, mutta siihen voi miten niihen reagoi. Siksi masennuksenkin vakavuutta on helppo vähätellä. Ota nyt masentunut itseäsi niskasta kiinni ja paranet. Piste.
Toisin kuin vaikka skitsofrenia tai psykoottisuus on helpommin käsiteltävissä ja sitä myöden jotenkin niitä on helpompi ymmärtää. Usein unohdetaan että masennus voi olla yhtälailla invalidisoiva kuin se skitsofreniakin, vaikka ilmenemismuoto onkin aivan toisenlainen.
Itseäni ainakin suututtaa masennuksen ja masentuneisuuden vähätteleminen. Ennakkoluulot ja harhakäsitteet masentuneesta ihmisestä ovat valitettavan voimakkaita. Olen törmännyt liian monta kertaa siihen etten vaikuta masentunteelta. Kyllä, masentunutkin voi osata nauraa vitseille tai jopa kertoa niitä itse. "ei susta kyllä ikinä uskois että sä olet masentunut" on lauseke, joka tuntuu pahemmalta mitä voisi kuvitella. Siinä missä sitä on tyytyväinen että suojakuoret pysyvät pystyssä ja pitävät huolen ettei se oma rikkonaisuus paista läpi, tulee pettymys ettei se ystävä ehkä sittenkään tunne minua niin hyvin.
Sain oman diagnoosini vuosi sitten. Diagnoosin, joka toi mukanaan helpotuksen pitkään vaivanneisiin asioihin. Sen tarjosi lopulta psykiatrian erikoislääkäri, jonka toimenkuva piti sisällään laajamittaiset tutkimukset ja testit. Toki "tavallinen" masennusdiagnoosi oli kirjoitettu jo aiemmin, mutta tämä toinen antoi vastauksen niin moneen muuhunkin asiaan. En siitä sen enempää halua sanoa, muuta kuin että se ei ole skitsofrenia, eikä bipolaari. Diagnoosi auttoi minua kuitenkin ymmärtämään itseäni ja asioita hieman paremmin. Asioita, valintojani ja reaktioita. Niiden tunnistamisen helpottuminen on kyllä vaikuttanut elämään hyvällä tavalla. Voisin siis sanoa diagnoosin tehneen sen, mihin terapia ei koskaan pystynyt.
Tokihan olen vuosien saatossa psykoterapiani käynyt. Kolme vuotta kuluttanut sohvaa ja tehnyt töitä asioiden kanssa. Havainnoinut, muovannut, kääntänyt, vääntänyt ja tärissyt. Oliko siitä hyötyä? Tavallaan, vaikka kaikki päättyikin aika kesken.
Miksi haluan tästä puhua?
Siksi, ettei aihe olisi niin tabu. Siksi, että jaksamisesta puhumista ei heti leimattaisi laiskuudeksi tai saamattomuudeksi. Jaksaminen on henkilökohtaista ja siihen voi saada tarvittaessa tukea, mutta missään nimessä niitä asioita ei pidä vähätellä. Toki nämä ovat asioita, joiden kohdalla useat ärsyyntyvät. Usein olen kokenut heidät henkilöiksi jotka eivät osaa tai uskalla puhua jaksamisesta. Ei ole häpeä olla jaksamatta, vaikka se yhteiskunnan paineiden alla siltä tuntuukin. Joskus oikein voimakkaasti ja siihen sekoitetaan syyllistämistä jaksamattomuudesta. Itse taakkasi kannat, joten siinähän nyt kärsit. Ymmärtämättömyys ja pelko. Ehkä suomalaisten historiassa on vielä niin vähän aikaa siitä, kun kaikki vähääkään poikkeavat leimattiin hulluiksi ja lyötiin milloin mihinkin lukkojen taakse. Tai kun vaihtoehtoja pärjäämiselle ei ollut ja väsymisestä ei puhuttu, kaikkihan sitä olivat väsyneitä.
Jossain kohtaa on puhuttu myös tämän ajan vaikuttavan masentuneisuuteen. Muttei silti nähdä sitä, että jossain toisessa ajassa masennusta ei olisi hoidettu mitenkään. En jaksa uskoa masentuneisuuden olleen yhtään vähempää, mutta tietoa sen oireistoista ja diagnosoinneista oli vähemmän.
Mielenterveys on tärkeä, yritä pitää siitä kiinni.
Tällä hetkellä ei oikein kiinnosta mikään. Yritän silti, mutta mielenkiintoa ei ole. Katse on kyllä eteenpäin, mutta siellä on aika pimeän oloista juuri nyt.
Mietin pitkään kirjoitanko näistä asioista tänne, mutta tämä on tällä hetkellä isoin osa elämässäni. En aio revitellä elämääni netissä, mutten haluaisi pitää tätä ihan hiljaisenakaan. Edellisestä merkinnästä on kuitenkin jo kuukauden päivät. Puolustuksekseni sanon kuitenkin että kun mieli on hajallaan ja voimavarat vähäiset, eikä ajatus toimi, ei blogin päivittäminen ole ensimmäinen vaihtoehto. Eikä edes toinen.
Mielenterveysasiat ovat olleet asia mitä ajattelin alkuun olla kirjoittamatta tänne ollenkaan. Ehkä tämänkin tekstin voin poistaa jos koen sen olevan liikaa. Nämä asiat kuitenkin ovat isoin osa tätä päivää. Kun mielenterveys horjuu on edelleen niin voimakas ennakkoluulo siitä, että ne pitäisi piilottaa ja kätkeä. Olla hiljaa ja ehkä vähän hävetäkin. Yhteiskunnassa masentuneilla on leima laiskuudesta tai rohkeudesta, riippuu aivan keneltä kysyt. Se puoli joiden mielestä masentuneisuus on alakuloa ja laiskuutta ei todennäköisesti ole tietoista kokemusta masentuneesta ihmisestä. Näitä on tänä päivänä yllättävän paljon. Vaikka masentuneisuudesta puhutaan paljon, ei se siitäkään huolimatta ole vielä asia, jonka kanssa olisi helppoa olla vahva. Itsesyytökset ja laiskaksi leimaamisen pelko eivät auta masennuksen keskellä elävää. Vielä vähemmän auttaa se, että niin moni käyttää termiä "väärin". Lainausmerkit siksi, etten halua väheksyä väsyneisyttä ja alavireisyyttä tai uupumuksen tunteita ja osalla ne ovat osa masennusta. En silti jaksa uskoa kenenkään masentuneen parantuneen tai toipuneen viikonlopun yli lepäämällä ja ottamalla rennosti. Tai että hermoromahdus on jotain mistä selviää kun saa olla hetken (1-3 päivää) yksin. Oma työuupumukseni kesti kolme kuukautta ja siinä oli seassa masennusta, mitä ei silloin vain havaittu. Toki nämä asiat ovat yksilöllisiä ja reaktiot erilaisia, mutta masentuneen ihmisen toimintakyky on hieman eri tavalla rajoittunut kuin uupuneen.
Ymmärrän kyllä suhtautumisen mielenterveysongelmia kohtaan. Se ei ole samalla tavalla näkyvää tai ymmärrettävää mitä vaikka maksasairaus tai katkenneet luut. Mielenterveydessä paljon puhutaan myös asioista tunteiden kautta. Jolloin on helppo lähteä siihen harhakuvaan, että näihin voisi jotenkin vaikuttaa. Ei tunteisiin voi vaikuttaa, mutta siihen voi miten niihen reagoi. Siksi masennuksenkin vakavuutta on helppo vähätellä. Ota nyt masentunut itseäsi niskasta kiinni ja paranet. Piste.
Toisin kuin vaikka skitsofrenia tai psykoottisuus on helpommin käsiteltävissä ja sitä myöden jotenkin niitä on helpompi ymmärtää. Usein unohdetaan että masennus voi olla yhtälailla invalidisoiva kuin se skitsofreniakin, vaikka ilmenemismuoto onkin aivan toisenlainen.
Itseäni ainakin suututtaa masennuksen ja masentuneisuuden vähätteleminen. Ennakkoluulot ja harhakäsitteet masentuneesta ihmisestä ovat valitettavan voimakkaita. Olen törmännyt liian monta kertaa siihen etten vaikuta masentunteelta. Kyllä, masentunutkin voi osata nauraa vitseille tai jopa kertoa niitä itse. "ei susta kyllä ikinä uskois että sä olet masentunut" on lauseke, joka tuntuu pahemmalta mitä voisi kuvitella. Siinä missä sitä on tyytyväinen että suojakuoret pysyvät pystyssä ja pitävät huolen ettei se oma rikkonaisuus paista läpi, tulee pettymys ettei se ystävä ehkä sittenkään tunne minua niin hyvin.
Sain oman diagnoosini vuosi sitten. Diagnoosin, joka toi mukanaan helpotuksen pitkään vaivanneisiin asioihin. Sen tarjosi lopulta psykiatrian erikoislääkäri, jonka toimenkuva piti sisällään laajamittaiset tutkimukset ja testit. Toki "tavallinen" masennusdiagnoosi oli kirjoitettu jo aiemmin, mutta tämä toinen antoi vastauksen niin moneen muuhunkin asiaan. En siitä sen enempää halua sanoa, muuta kuin että se ei ole skitsofrenia, eikä bipolaari. Diagnoosi auttoi minua kuitenkin ymmärtämään itseäni ja asioita hieman paremmin. Asioita, valintojani ja reaktioita. Niiden tunnistamisen helpottuminen on kyllä vaikuttanut elämään hyvällä tavalla. Voisin siis sanoa diagnoosin tehneen sen, mihin terapia ei koskaan pystynyt.
Tokihan olen vuosien saatossa psykoterapiani käynyt. Kolme vuotta kuluttanut sohvaa ja tehnyt töitä asioiden kanssa. Havainnoinut, muovannut, kääntänyt, vääntänyt ja tärissyt. Oliko siitä hyötyä? Tavallaan, vaikka kaikki päättyikin aika kesken.
Miksi haluan tästä puhua?
Siksi, ettei aihe olisi niin tabu. Siksi, että jaksamisesta puhumista ei heti leimattaisi laiskuudeksi tai saamattomuudeksi. Jaksaminen on henkilökohtaista ja siihen voi saada tarvittaessa tukea, mutta missään nimessä niitä asioita ei pidä vähätellä. Toki nämä ovat asioita, joiden kohdalla useat ärsyyntyvät. Usein olen kokenut heidät henkilöiksi jotka eivät osaa tai uskalla puhua jaksamisesta. Ei ole häpeä olla jaksamatta, vaikka se yhteiskunnan paineiden alla siltä tuntuukin. Joskus oikein voimakkaasti ja siihen sekoitetaan syyllistämistä jaksamattomuudesta. Itse taakkasi kannat, joten siinähän nyt kärsit. Ymmärtämättömyys ja pelko. Ehkä suomalaisten historiassa on vielä niin vähän aikaa siitä, kun kaikki vähääkään poikkeavat leimattiin hulluiksi ja lyötiin milloin mihinkin lukkojen taakse. Tai kun vaihtoehtoja pärjäämiselle ei ollut ja väsymisestä ei puhuttu, kaikkihan sitä olivat väsyneitä.
Jossain kohtaa on puhuttu myös tämän ajan vaikuttavan masentuneisuuteen. Muttei silti nähdä sitä, että jossain toisessa ajassa masennusta ei olisi hoidettu mitenkään. En jaksa uskoa masentuneisuuden olleen yhtään vähempää, mutta tietoa sen oireistoista ja diagnosoinneista oli vähemmän.
Mielenterveys on tärkeä, yritä pitää siitä kiinni.
lauantai 2. marraskuuta 2013
Kuvaoksennus
Kävin torstaina testailemassa kameraa.
En vieläkään hahmota ihan kaikkea mitä tuolla voi tehdä ja miten sillä voi kuvata, mutta ehkä hiljakseenkin hyvä tulee.
Kävin räpsimässä lähialueelta kuvia.
En omista käsittelyohjelmia, joten sillä mennään mitä on linssien läpi tallentunut.
Jotenkin toi puu oli hauska. Se näytti kouralta joka yrittää tavoittaa aurinkoa. Mutten päässyt tarpeeksi kauas saadakseni ihan kunnon kuvaa.
Valoja ja varjoja maassa.
Luonnon oma peili.
Peikon pesä <3
Tämmöinen ränsistymään päästetty talo ja piha-alue löytyy lenkkipolun varrelta. Tämän talon lisäksi siellä on toinenkin talo. Olisi kiinnostava saada tietää kenelle se kuuluu ja miksi se on päästetty noin huonoksi. Näitähän on tällä alueella aika paljon.
Mystinen puu. Vetosi minuun rujoudellaan.
Pihamaan rakennus.Hyvin, hyvin huonossa kunnossa. Mikä on sääli. Tänne tuo vanhemmat myös lapsiaan leikkimään, mikä on vähän outoa. Viikonloppuna näin...
Silti se on rujoudessaankin kaunis. Valoissa ja varjoissa on kiehtovia asioita.
Pihamaa kylpee valossa.
Modernit sisustus- ja koristusratkaisut kunniaan!
Tämmöinen on vielä siellä perällä.
Hyljättynä.
Pienikin metsä on hyvästä ihmiselle.
"Laiturille". Jaa niin mihinkä?
En vieläkään hahmota ihan kaikkea mitä tuolla voi tehdä ja miten sillä voi kuvata, mutta ehkä hiljakseenkin hyvä tulee.
Kävin räpsimässä lähialueelta kuvia.
En omista käsittelyohjelmia, joten sillä mennään mitä on linssien läpi tallentunut.
Hyljättynä.
Viimeiset lehdet roikkuvat epätoivoisena kiinni puussa.
Taitaa olla syksyn aurinkoiset päivät aika vähän. Surullista.
perjantai 1. marraskuuta 2013
Hyvät ja Huonot Uutiset.
Sen sijaan tarjoan pläjäyksen siitä, kun olin viime viikon HHU:n kuvauksissa yleisössä. Miksi postaus tulee viikon myöhässä? No, koska... elämä! Ei vaines, ei mulla sitä vieläkään ole. Kaikkea muuta on kyllä ollut. Puhumattakaan siitä, miten kamera on ollut hautautuneena hyllyyn.
Mutta here goes.
Hyvä ja Huonot Uutiset - eli ystävällisemmin HHU.
Itse jakso kuvattiin tiistaina. Vieraana oli Lotta Backlund. Luin Lotan blogia jokusen vuoden, joten ihan tuntemattomaksi hän ei ole jäänyt. |
| Hyppöstä odotellessa. |
 |
| Kaikilla meillä on niin mukavaa. |
Koska olen sarjaa seurannut ekalta kaudelta alkaen, kävin etukäteen vastailemassa kysymyksiin sarjan nettisivuilla ja samalla pääsin ehkä pienesti sisälle siitä mitä aiheita jaksossa käsiteltäisiin. Hymiöitä ja eläimiä, suit's me!
 |
| Hyppönen määrää! |
 |
| Antakaa 7000dollaria, ostan pomppulinnan. |
 |
| Vettä kuluu ja puuterivippa heiluu. |
 |
| Niin että mitäkä sää sanoit? |
Ihana kokemus. Eikä ollut niitä ärsyttäviä känniläisiä mitä ELC:n kuvauksissa. Tosin yleisö nauroi niin paljon että taisi olla syntymähumalaa kaikilla läsnä.
Kiitos HHU!
Celine Dion - Loved Me Back To Life.
On olemassa kolme artistia, joiden materiaalin kohdalla lakoan täysin. Celine Dion, Madonna ja Gackt. Bändit on erikseen. Ei tietysti kritiikittömästi ja umpipäisenä sillä oletuksella että kultaa on tulossa, mutta tieto uuden materiaalin julkaisusta on aina yhtä jännittävää.
Celinen uusin albumi julkaistaan tänään. Itse olen kuunnellut levyä koko viikon Radio Novan sivujen kautta. Viime vuoden puolella julkaistu ranskankielinen albumi Sans Attendre jää tämän levyn jalkoihin täysin. Pidän toki ranskankielisestä materiaalista, mutta LMBTL on juuri sitä Celineä, johon aikoinani ihastuin. SA sopii niihin kynttiläillallisiin tai pehmeisiin hetkiin, mutta uusin sopiikin sitten kaikkeen muuhun. Täydellinen ajoitus kuitenkin levy-yhtiöltä julkaista levy syksyllä. Albumin erilaiset kulmat sopivat tähän karuun hetkeen kun kaikki kuolee ympäriltä ja on pimeää. Celinen ääni on siellä se pieni valo, joka saa uskomaan että kevät tulee vielä.
Loved Me Back To Life on sopivasti modernisoitua poppimusiikkia, eli juuri sitä mikä on Celinen tavaramerkki. Mukana on balladeja, mutta myös tanssibiisejä joiden tahdissa voisi myös jumpata. Muutaman kappaleen kohdalla tulee kyllä myös kylmät väreet siitä, miten se kuulostaa siltä samalta ja tutulta Celine Dionilta mihin ihastuin 90-luvulla. Yksi tämmöinen on levyn seitsemäs kappale, Didnt't know Love. Toki mukana oleva bigbandmäinen orkeskesteri tuo oman hauskan lisänsä kappaleeseen. Kappaleesta huokuu sitä uskoa huomiseen, jota taas Breakaway ei sisällä yhtään.
Levyn nimikkoraita on soinut sinkkuna radioissa pitkään. Se on myös avausraita, mitä vähän ihmettelin. Siitähän se on helpoin skipata ja jatkaa eteenpäin. Vaikka pidän kappaleesta suuresti, en pidä sen sovittamisesta ja ehkä idioottimaisimmasta kappaleen lopetuksesta ikinä. En ole koskaan tykännyt hiljalleen loppuun feidatuista biiseistä, mutten myöskään ymmärrä että siihen loppuun laitetaan vähän uuuh-aah-kiekumista ja sitten stop kuin seinään. Ensimmäisen kerran luulin että kappale loppui kesken, mutta ei kun se onkin tämä sovitus. Mikä on vähän hölmöä, kun kappale alkaa jännitteellä ja mahtipontisella bassolla. Tavallaan ehkä tämän laittaminen avausraidaksi antaa ihmisille luulon koko levyn pitävän sisällään tämänkaltaisia kappaleita. Muutaman kyllä, mutta onneksi siellä on muutakin.
Alunperinhän levyn piti ilmestyä samaan aikaan ranskankielisen albumin kanssa, mutta levyn tuotannolliset syyt estivät yhteisjulkaisun. Fanikannassa tämä synnytti pientä kinaa siitä, miksi ranskankieliset saavat levyjä, mutta englanninkielinen yleisö joutuu odottamaan vuositolkulla. Mikä on aika hauska reaktio, kun edellinen Celinen levy (kokoelmien tai kiertuetaltioinnin ohella) on ollut nimenomaan englanninkielinen albumi Taking Chances. En laske D'eux-albumin 15-vuotisjuhlajulkaisua uudeksi levyksi, enkä kahta kokoelmaa tai kiertuetaltiointia. Taking Chancesin kanssa keväällä ilmestyi toki ranskankielinen D'elles, kun TC julkaistiin syksyllä. Mutta nämä on näitä ikuisia kahinoita kaksikielisten artistien kohdalla.
Levy on kuitenkin jo viikon soiton jälkeen löytänyt oman paikkansa tästä syksystä. Water and a Flamen jatsahtava ja ison tilan tuntuinen kappale saa kuvittelemaan suuren konserttisalin, jossa musiikki pääsee oikeuksiinsa. Letkeä ja silti samalla sanoin karusti maalattu maisema on jotain minkä parissa voin vain kellua. Tässä kappaleessa kiteytyy hyvin se Celine Dionin ydin. Sanojen lisäksi eläytyminen ja äänen värit ja taustalle sovitettu orkesteri on ehkä sitä mitä olen salaa kaivannut.
Vaikka Celine ei kuulosta ikinä samalta mitä 90-luvulla saadessani käteeni suhteellisen tuoreen Falling into You-albumin voi Loved Me Back To Lifeen olla äärettömän tyytyväinen. Levyllä on ilmaisuvaraa moneen suuntaan. Se myös pitää otteessaan aivan sieltä kesken loppuvasta nimikkobiisistä viimeisen, Unfinished Song-kappaleen viimeiseen tahtiin asti. Ja vaikka hetkittäin tulee mieleen onko levy liian tuotettu, onko se liian kliininen ja steriili, eikä mennyt koskaan enää palaa. En usko Celinen ikinä kuulostavan yhtä raa'alta mitä ensimmäisillä levyillään, mutta ikäisekseen hän laulaa edelleen juuri sillä omalla tyylillään. Ääntä ei ole käsitelty liikaa, sieltä on kuultavissa hänen vahvat maneerit, joita ilman Celine ei ole Celine. Tietysti ajan mennessä eteenpäin on vääjäämättä edessä se, etteivät ne 80-90-luvuilla levyttäneet enää kuulosta samalta.
Sanoi kuka mitä tahansa, tämä on hieno albumi.
(kuvat celinedion.com)
Celinen uusin albumi julkaistaan tänään. Itse olen kuunnellut levyä koko viikon Radio Novan sivujen kautta. Viime vuoden puolella julkaistu ranskankielinen albumi Sans Attendre jää tämän levyn jalkoihin täysin. Pidän toki ranskankielisestä materiaalista, mutta LMBTL on juuri sitä Celineä, johon aikoinani ihastuin. SA sopii niihin kynttiläillallisiin tai pehmeisiin hetkiin, mutta uusin sopiikin sitten kaikkeen muuhun. Täydellinen ajoitus kuitenkin levy-yhtiöltä julkaista levy syksyllä. Albumin erilaiset kulmat sopivat tähän karuun hetkeen kun kaikki kuolee ympäriltä ja on pimeää. Celinen ääni on siellä se pieni valo, joka saa uskomaan että kevät tulee vielä.
Loved Me Back To Life on sopivasti modernisoitua poppimusiikkia, eli juuri sitä mikä on Celinen tavaramerkki. Mukana on balladeja, mutta myös tanssibiisejä joiden tahdissa voisi myös jumpata. Muutaman kappaleen kohdalla tulee kyllä myös kylmät väreet siitä, miten se kuulostaa siltä samalta ja tutulta Celine Dionilta mihin ihastuin 90-luvulla. Yksi tämmöinen on levyn seitsemäs kappale, Didnt't know Love. Toki mukana oleva bigbandmäinen orkeskesteri tuo oman hauskan lisänsä kappaleeseen. Kappaleesta huokuu sitä uskoa huomiseen, jota taas Breakaway ei sisällä yhtään.
Levyn nimikkoraita on soinut sinkkuna radioissa pitkään. Se on myös avausraita, mitä vähän ihmettelin. Siitähän se on helpoin skipata ja jatkaa eteenpäin. Vaikka pidän kappaleesta suuresti, en pidä sen sovittamisesta ja ehkä idioottimaisimmasta kappaleen lopetuksesta ikinä. En ole koskaan tykännyt hiljalleen loppuun feidatuista biiseistä, mutten myöskään ymmärrä että siihen loppuun laitetaan vähän uuuh-aah-kiekumista ja sitten stop kuin seinään. Ensimmäisen kerran luulin että kappale loppui kesken, mutta ei kun se onkin tämä sovitus. Mikä on vähän hölmöä, kun kappale alkaa jännitteellä ja mahtipontisella bassolla. Tavallaan ehkä tämän laittaminen avausraidaksi antaa ihmisille luulon koko levyn pitävän sisällään tämänkaltaisia kappaleita. Muutaman kyllä, mutta onneksi siellä on muutakin.
Alunperinhän levyn piti ilmestyä samaan aikaan ranskankielisen albumin kanssa, mutta levyn tuotannolliset syyt estivät yhteisjulkaisun. Fanikannassa tämä synnytti pientä kinaa siitä, miksi ranskankieliset saavat levyjä, mutta englanninkielinen yleisö joutuu odottamaan vuositolkulla. Mikä on aika hauska reaktio, kun edellinen Celinen levy (kokoelmien tai kiertuetaltioinnin ohella) on ollut nimenomaan englanninkielinen albumi Taking Chances. En laske D'eux-albumin 15-vuotisjuhlajulkaisua uudeksi levyksi, enkä kahta kokoelmaa tai kiertuetaltiointia. Taking Chancesin kanssa keväällä ilmestyi toki ranskankielinen D'elles, kun TC julkaistiin syksyllä. Mutta nämä on näitä ikuisia kahinoita kaksikielisten artistien kohdalla.
Levy on kuitenkin jo viikon soiton jälkeen löytänyt oman paikkansa tästä syksystä. Water and a Flamen jatsahtava ja ison tilan tuntuinen kappale saa kuvittelemaan suuren konserttisalin, jossa musiikki pääsee oikeuksiinsa. Letkeä ja silti samalla sanoin karusti maalattu maisema on jotain minkä parissa voin vain kellua. Tässä kappaleessa kiteytyy hyvin se Celine Dionin ydin. Sanojen lisäksi eläytyminen ja äänen värit ja taustalle sovitettu orkesteri on ehkä sitä mitä olen salaa kaivannut.
Vaikka Celine ei kuulosta ikinä samalta mitä 90-luvulla saadessani käteeni suhteellisen tuoreen Falling into You-albumin voi Loved Me Back To Lifeen olla äärettömän tyytyväinen. Levyllä on ilmaisuvaraa moneen suuntaan. Se myös pitää otteessaan aivan sieltä kesken loppuvasta nimikkobiisistä viimeisen, Unfinished Song-kappaleen viimeiseen tahtiin asti. Ja vaikka hetkittäin tulee mieleen onko levy liian tuotettu, onko se liian kliininen ja steriili, eikä mennyt koskaan enää palaa. En usko Celinen ikinä kuulostavan yhtä raa'alta mitä ensimmäisillä levyillään, mutta ikäisekseen hän laulaa edelleen juuri sillä omalla tyylillään. Ääntä ei ole käsitelty liikaa, sieltä on kuultavissa hänen vahvat maneerit, joita ilman Celine ei ole Celine. Tietysti ajan mennessä eteenpäin on vääjäämättä edessä se, etteivät ne 80-90-luvuilla levyttäneet enää kuulosta samalta.
Sanoi kuka mitä tahansa, tämä on hieno albumi.
(kuvat celinedion.com)
torstai 17. lokakuuta 2013
Sosiaalisen median paine.
Tein Fanfestissa mielenkiintoisen havainnon. Ei tämä ihan uusi juttu ollut, mutta nyt vasta heräsin faktojen kautta tarkastelemaan asiaa.
Sosiaalinen media ei ole vain väylä pitää yhteyttä, vaan on muodostunut tänä päivänä asiaksi, jota ilman olevat putoavat pois valtavirran ulottuvilta. Ennen riitti että hallitsee vain se facebookin. Nyt pitää olla vähintään vielä twitter tai edes instagram ollakseen hip ja cool. Älypuhelin on ehdoton tai ei ehdi mukaan.
Itse en koe tästä niin suurta painetta, mutta mieleni kääntyi kasvavia sukupolvia kohtaan. Olen huolestunut!
Varsinkin kun kokoajan huudellaan taloudellisen taantuman ja globaalien likviditeettiongelmien kasvusta, on järjetön ajatus että olet totaalisen out ilman kaikkia sosiaalisen median kanavia.
Itse huomasin olevani täysin pihalla lempisarjani asioista kun en ollut koskaan käynyt lähelläkään tumblria. Nyt olen, enkä ymmärrä miksi. Kaipaan ehkä vähän sitä ysärimeininkiä missä oli vain se nettisivu ja siellä ehkä linkki toiselle nettisivulle. Kuvat levisivät niiden kautta ja mitään videopalveluita ei oikeastaan ollut. Joillain oli enemmän serveritilaa ja heidän sivuillaan oli videoita ja ne piti ensin ladata koneelle ja sitten vasta pääsi katsomaan niitä.
Nykyisin meno on paljon vauhdikkaampaa. Kun joku kirjoitus taikka kuva ehtii facebookiin se on jo viikon levinnyt muissa väylissä. Kuvakaappaukset, gif-animaatiot ja näiden yhdistely on uskomaton suo, johon uppoaminen vie mennessään.
Minulla on käytössä facebook, koska pidän sitä kautta myös yhteyttä ihmisiin. Twitter, jonka koen liian vauhdikkaaksi ja nyt se Tumblr-tili, joka on vauhdikkaampi ja valokin taitaa jäädä jälkeen siihen vauhtiin mikä tuolla on.
Mikä ero näillä kaikilla on? Facebookissa suurin osa on omilla nimillään, mutta siellä on selkeä viestisysteemi ja rajaton määrä tilaa kirjoittaa. Twitterissä on rajoitettu merkkimäärä, osa ihmisistä on nimimerkin takana, osa tileistäkin on feikkejä (no on fb:ssäkin kyllä). Twitterissä voi linkittää oman viestinsä sillä kuuluisalla hastagilla ("hästäkillä") osaksi laajempaa viesti- ja keskusteluketjua. Viestien tarkoitus olisi olla jotenkin lyhyitä ja napakoita, mutta suurin osa viesteistä on täynnä lyhenteitä, joita voi olla vaikea ymmärtää ilman sanakirjaa. Silti siellä leviää uutiset aika nopeastikin.
Tumblr taas on "blogipalvelu". Miksi lainausmerkeissä, no kun en pidä sitä bloggaamisena, että vain jaetaan toisten käyttäjien kuvia ja gif-animaatioita. Suosituimmat kuvat voivat tulla vastaan useita kertoja ja vielä pitkänkin ajan päästä. Silti kuvat uusiutuvat jo vuorokaudessa radikaalisti ja materiaalia on loputon määrä. Hästäkit ja ihmeelliset sanayhdisteet vain vilisevät silmissä kun yrittää pysyä edes kymmenen blogin sisällössä mukana.
Sitten on vielä pinterest, instagram, livejournal, reddit, youtube ja mitä näitä nyt onkaan! Puhumattakaan perinteisistä blogeista ja vielä harvinaisemmista, keskustelupalstoista. Lista on loputon!
Someähky on valmis. Miten tässä mukana pysyy kehittyvä nuori? Ei mitenkään ilman niitä välineitä. Miten näiden lasten vanhemmat? No niinpä niin. Aika pieni on se prosentti joka tietää hästäkin merkityksen. Risuaita se on, mutta mihin sitä käytetään? Mikä vitteri, tumb..häh?! Ainakin ihminen, joka ei pyöri pääkaupungin kuumottavassa nosteessa ja sen hektisyydessä. Se tavallinen perheellinen ihminen ei ehdi näiden vauhdikkaampien medioiden kyydissä, puhumattakaan ihmisestä jolla ei ole ad/hd-vauhtia ajattelussa. Itsekin pidän itseäni nopeana oppijana, mutta tässä menee se raja. Pysyäksesi sosiaalisessa mediassa kyydissä pitää siellä olla kokoajan! Aivan kokoajan!
Uskon vielä, että näitä some-palveluita on vielä lisää ja kokoajan luodaan uusia. Jo tämän kirjoituksenkin tekeminen saa aikaan ähkyn ja tekee mieli vetäytyä lotusasentoon istumaan ja meditoimaan. Juomaan teetä ja hengittämään raitista ilmaa. Downshiftaus on pientä tähän verrattuna!
Ennustan näiden kaikkien jälkeen, että tulevaisuudessa väliinputoajia ja syrjäytyneitä on enemmän. Heitä tulee sitä mukaa mitä sosiaalinen media vaatii enemmän. Ennen riitti kiusaamisen aiheeksi ettet tiennyt mitä telkkarissa tapahtui edellisenä iltana, tällä hetkellä mittasuhteet ovat jo järjettömät.
Voidaanko palata ajassa vaikka siihen aikaan kun tietokoneet olivat vielä uusi juttu ja puhelinmodeemilla kesti vartin päästä verkkoon. Oli vain se kiss.fm:n chatti, keskustelupalsta ja webringit. Kesti kolme tuntia käydä ne kymmenen sivua läpi ja se oli siinä.
Sanoo hän, jolla on kaksi selainta ja kaksitoista välilehteä auki, yksi niistä nettiradio, yksi tämä sivu.
Ei sillä, on sosiaalisessa mediassa hyviäkin puolia, en kiellä sitä ollenkaan. Liika on silti liikaa.
Sosiaalinen media ei ole vain väylä pitää yhteyttä, vaan on muodostunut tänä päivänä asiaksi, jota ilman olevat putoavat pois valtavirran ulottuvilta. Ennen riitti että hallitsee vain se facebookin. Nyt pitää olla vähintään vielä twitter tai edes instagram ollakseen hip ja cool. Älypuhelin on ehdoton tai ei ehdi mukaan.
Itse en koe tästä niin suurta painetta, mutta mieleni kääntyi kasvavia sukupolvia kohtaan. Olen huolestunut!
Varsinkin kun kokoajan huudellaan taloudellisen taantuman ja globaalien likviditeettiongelmien kasvusta, on järjetön ajatus että olet totaalisen out ilman kaikkia sosiaalisen median kanavia.
Itse huomasin olevani täysin pihalla lempisarjani asioista kun en ollut koskaan käynyt lähelläkään tumblria. Nyt olen, enkä ymmärrä miksi. Kaipaan ehkä vähän sitä ysärimeininkiä missä oli vain se nettisivu ja siellä ehkä linkki toiselle nettisivulle. Kuvat levisivät niiden kautta ja mitään videopalveluita ei oikeastaan ollut. Joillain oli enemmän serveritilaa ja heidän sivuillaan oli videoita ja ne piti ensin ladata koneelle ja sitten vasta pääsi katsomaan niitä.
 |
| (www.lolcatz.com) |
Nykyisin meno on paljon vauhdikkaampaa. Kun joku kirjoitus taikka kuva ehtii facebookiin se on jo viikon levinnyt muissa väylissä. Kuvakaappaukset, gif-animaatiot ja näiden yhdistely on uskomaton suo, johon uppoaminen vie mennessään.
Minulla on käytössä facebook, koska pidän sitä kautta myös yhteyttä ihmisiin. Twitter, jonka koen liian vauhdikkaaksi ja nyt se Tumblr-tili, joka on vauhdikkaampi ja valokin taitaa jäädä jälkeen siihen vauhtiin mikä tuolla on.
Mikä ero näillä kaikilla on? Facebookissa suurin osa on omilla nimillään, mutta siellä on selkeä viestisysteemi ja rajaton määrä tilaa kirjoittaa. Twitterissä on rajoitettu merkkimäärä, osa ihmisistä on nimimerkin takana, osa tileistäkin on feikkejä (no on fb:ssäkin kyllä). Twitterissä voi linkittää oman viestinsä sillä kuuluisalla hastagilla ("hästäkillä") osaksi laajempaa viesti- ja keskusteluketjua. Viestien tarkoitus olisi olla jotenkin lyhyitä ja napakoita, mutta suurin osa viesteistä on täynnä lyhenteitä, joita voi olla vaikea ymmärtää ilman sanakirjaa. Silti siellä leviää uutiset aika nopeastikin.
Tumblr taas on "blogipalvelu". Miksi lainausmerkeissä, no kun en pidä sitä bloggaamisena, että vain jaetaan toisten käyttäjien kuvia ja gif-animaatioita. Suosituimmat kuvat voivat tulla vastaan useita kertoja ja vielä pitkänkin ajan päästä. Silti kuvat uusiutuvat jo vuorokaudessa radikaalisti ja materiaalia on loputon määrä. Hästäkit ja ihmeelliset sanayhdisteet vain vilisevät silmissä kun yrittää pysyä edes kymmenen blogin sisällössä mukana.
Sitten on vielä pinterest, instagram, livejournal, reddit, youtube ja mitä näitä nyt onkaan! Puhumattakaan perinteisistä blogeista ja vielä harvinaisemmista, keskustelupalstoista. Lista on loputon!
Someähky on valmis. Miten tässä mukana pysyy kehittyvä nuori? Ei mitenkään ilman niitä välineitä. Miten näiden lasten vanhemmat? No niinpä niin. Aika pieni on se prosentti joka tietää hästäkin merkityksen. Risuaita se on, mutta mihin sitä käytetään? Mikä vitteri, tumb..häh?! Ainakin ihminen, joka ei pyöri pääkaupungin kuumottavassa nosteessa ja sen hektisyydessä. Se tavallinen perheellinen ihminen ei ehdi näiden vauhdikkaampien medioiden kyydissä, puhumattakaan ihmisestä jolla ei ole ad/hd-vauhtia ajattelussa. Itsekin pidän itseäni nopeana oppijana, mutta tässä menee se raja. Pysyäksesi sosiaalisessa mediassa kyydissä pitää siellä olla kokoajan! Aivan kokoajan!
Uskon vielä, että näitä some-palveluita on vielä lisää ja kokoajan luodaan uusia. Jo tämän kirjoituksenkin tekeminen saa aikaan ähkyn ja tekee mieli vetäytyä lotusasentoon istumaan ja meditoimaan. Juomaan teetä ja hengittämään raitista ilmaa. Downshiftaus on pientä tähän verrattuna!
Ennustan näiden kaikkien jälkeen, että tulevaisuudessa väliinputoajia ja syrjäytyneitä on enemmän. Heitä tulee sitä mukaa mitä sosiaalinen media vaatii enemmän. Ennen riitti kiusaamisen aiheeksi ettet tiennyt mitä telkkarissa tapahtui edellisenä iltana, tällä hetkellä mittasuhteet ovat jo järjettömät.
 |
| (http://scm-l3.technorati.com) |
Voidaanko palata ajassa vaikka siihen aikaan kun tietokoneet olivat vielä uusi juttu ja puhelinmodeemilla kesti vartin päästä verkkoon. Oli vain se kiss.fm:n chatti, keskustelupalsta ja webringit. Kesti kolme tuntia käydä ne kymmenen sivua läpi ja se oli siinä.
Sanoo hän, jolla on kaksi selainta ja kaksitoista välilehteä auki, yksi niistä nettiradio, yksi tämä sivu.
Ei sillä, on sosiaalisessa mediassa hyviäkin puolia, en kiellä sitä ollenkaan. Liika on silti liikaa.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Maailman parhaimpia asioita.
30 seconds to Mars. Tai Thirty seconds to Mars. 30stm, miten vain haluaakin sanoa. Jared ja Shannon Leto yhdistettynä Tomo Milicevicilla täydennettynä. Bändi, jonka olemassa oleminen on parhautta.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä bändillä oli keikka Los Angelesissa, Hollywood Bowlilla. Joka streamattiin nettiin bändin ideoimalle VyRT-sivustolle. VyRT on digitaalinen palvelu, joka pitää sisällään näitä streamattuja keikkoja, videoita ja muita elämyksiä ihan "tavallisen" chatin ohella. Paitsi ettei se ole tavallinen. Siellä voi aika-ajoin chattailla bändin jäsenten kanssa. Joskus se maksaa, joskus ei. Kun se maksaa, siihen sisältyy jotain extraa, jota ei saa muualta mitenkään.
Vyrt on bändin tapa kommunikoida Echelonin kanssa. Echelonia voi pitää faniryhmittyminä ja erehtyy. Echelon on enemmän. Toki se on fanejakin, mutta samalla muutakin. Jonkun mielestä se on kuin kultti ja tavallaan onkin. Hurmosta, älyttömyyttä ja intohimoahan se pitää sisällään, muttei sitä täydellisesti voi selittää. Echelon on jotain mihin joko kuuluu tai ei. Tunne. Perhe. Elämä. Semmoisia pikkuisia juttuja.
VyRT on bändin tapa myös kiittää Echelonia ja tuoda intiimi kosketus omaankin touhuunsa.
VyRT on siitäkin jännä, ettet niitä videoita löydä netistä. VyRTistä ei videot leviä. Levitessään ne jätetään kiinni ja ilmeisesti aika hyvin jäljitetäänkin. Ainakin päätyessään nettiin yleiseen jakoon. Tiedä sitten leviävätkö ne fanilta toiselle, tuskin.
Itse olin vähän maissa todetessani etten pääse VyRTtaamaan isoa tapahtumaa. Likviditeettikapeikko ei antanut muuta mahdollisuutta. Kunnes fb:n Echelon-ryhmässä oli jaossa lippupaketti (bundle) ja ehdin iskemään siihen kiinni! Huusin ilosta lahjan tipahtaessa tililleni. F-KING VYRT!!! Paitsi että 12.10. oli kalenterissani aivan täynnä. Fakfakitifakfakfak. Aivan sama, tästä en luovu!
Lauantaina aloitin päiväni suuntamalla nimijuhliin kello kahdeksi, josta siirryin illanistujaisiin ja tavallaan syntymäpäiväjuhliin suoraan ja sieltä palasin kotiin yhdeksi yöllä. Juuri siihen, kun soundchekin olisi pitänyt alkaa. Ei alkanut, jolloin loppuminenkin venyi. Olin aivan täpinöissäni ja tärisin vain tietokoneeni vieressä. Aaargh! SC päättyi jossain puoli neljän nurkalla ja keikka alkaisi klo 07 suomen aikaa. Naama tyynyyn ja unta kehiin. Paitsi että koneelta kuului 06:20 joku ihme piippaus ja olin samantien hereillä. Pomppasin pystyyn ja se oli siinä. Ei ollut vaikeaa pysyä hereillä keikan aikana.
Keikka oli jotain käsittämättömän upeaa, vaikkakin se noudatti samaa kaavaa mitä kesällä nähty keikka. Kunnes siellä soi erikoisbiisi ja näytettiin City of Angelsin lyhytelokuva - ei tavallinen musiikkivideo, vaan lyhytelokuva. Sydän!
Keikan päätyttyä olin aivan täpinöissäni edelleen. Itkettyäni tunnin, laulettuani mukana, tanssittuani ja mitä kaikkea keikan aikana tulikaan tehtyä, ei ollut helppo rauhoittua nukkumaan. Kello oli yhdeksän. Kymmeneltä sain rauhoituttua tarpeeksi ja jossain kohtaa nukahdin. Puhelin soi yhdentoista jälkeen. Tosin soittaja ei haitannut ollenkaan. Enkä ollut oikeastaan edes väsynyt.
Silti eilinen meni kuin krapulassa. Kropalla oli krapula. Huono olo, päänsärky ja pientä vapinaa. Normitouhua. En silti vaihtaisi sitä pois hetkeksikään. Tältä pohjalta syntyi myös eilinen pohdinta.
♥ Kiitos Echelon!
♥ Kiitos 30stm!
♥ I will never forger ♥
(jos kiinnostaa, VyRTistä voi lukea englanniksi täältä)
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä bändillä oli keikka Los Angelesissa, Hollywood Bowlilla. Joka streamattiin nettiin bändin ideoimalle VyRT-sivustolle. VyRT on digitaalinen palvelu, joka pitää sisällään näitä streamattuja keikkoja, videoita ja muita elämyksiä ihan "tavallisen" chatin ohella. Paitsi ettei se ole tavallinen. Siellä voi aika-ajoin chattailla bändin jäsenten kanssa. Joskus se maksaa, joskus ei. Kun se maksaa, siihen sisältyy jotain extraa, jota ei saa muualta mitenkään.
 |
| (jaredleto.tumblr.com) |
Vyrt on bändin tapa kommunikoida Echelonin kanssa. Echelonia voi pitää faniryhmittyminä ja erehtyy. Echelon on enemmän. Toki se on fanejakin, mutta samalla muutakin. Jonkun mielestä se on kuin kultti ja tavallaan onkin. Hurmosta, älyttömyyttä ja intohimoahan se pitää sisällään, muttei sitä täydellisesti voi selittää. Echelon on jotain mihin joko kuuluu tai ei. Tunne. Perhe. Elämä. Semmoisia pikkuisia juttuja.
VyRT on bändin tapa myös kiittää Echelonia ja tuoda intiimi kosketus omaankin touhuunsa.
VyRT on siitäkin jännä, ettet niitä videoita löydä netistä. VyRTistä ei videot leviä. Levitessään ne jätetään kiinni ja ilmeisesti aika hyvin jäljitetäänkin. Ainakin päätyessään nettiin yleiseen jakoon. Tiedä sitten leviävätkö ne fanilta toiselle, tuskin.
Itse olin vähän maissa todetessani etten pääse VyRTtaamaan isoa tapahtumaa. Likviditeettikapeikko ei antanut muuta mahdollisuutta. Kunnes fb:n Echelon-ryhmässä oli jaossa lippupaketti (bundle) ja ehdin iskemään siihen kiinni! Huusin ilosta lahjan tipahtaessa tililleni. F-KING VYRT!!! Paitsi että 12.10. oli kalenterissani aivan täynnä. Fakfakitifakfakfak. Aivan sama, tästä en luovu!
 |
| ((c)punkechelon) Shannon, Jared ja Tomo ennen keikkaa. |
Lauantaina aloitin päiväni suuntamalla nimijuhliin kello kahdeksi, josta siirryin illanistujaisiin ja tavallaan syntymäpäiväjuhliin suoraan ja sieltä palasin kotiin yhdeksi yöllä. Juuri siihen, kun soundchekin olisi pitänyt alkaa. Ei alkanut, jolloin loppuminenkin venyi. Olin aivan täpinöissäni ja tärisin vain tietokoneeni vieressä. Aaargh! SC päättyi jossain puoli neljän nurkalla ja keikka alkaisi klo 07 suomen aikaa. Naama tyynyyn ja unta kehiin. Paitsi että koneelta kuului 06:20 joku ihme piippaus ja olin samantien hereillä. Pomppasin pystyyn ja se oli siinä. Ei ollut vaikeaa pysyä hereillä keikan aikana.
Keikka oli jotain käsittämättömän upeaa, vaikkakin se noudatti samaa kaavaa mitä kesällä nähty keikka. Kunnes siellä soi erikoisbiisi ja näytettiin City of Angelsin lyhytelokuva - ei tavallinen musiikkivideo, vaan lyhytelokuva. Sydän!
 |
| (http://24.media.tumblr.com) |
Keikan päätyttyä olin aivan täpinöissäni edelleen. Itkettyäni tunnin, laulettuani mukana, tanssittuani ja mitä kaikkea keikan aikana tulikaan tehtyä, ei ollut helppo rauhoittua nukkumaan. Kello oli yhdeksän. Kymmeneltä sain rauhoituttua tarpeeksi ja jossain kohtaa nukahdin. Puhelin soi yhdentoista jälkeen. Tosin soittaja ei haitannut ollenkaan. Enkä ollut oikeastaan edes väsynyt.
Silti eilinen meni kuin krapulassa. Kropalla oli krapula. Huono olo, päänsärky ja pientä vapinaa. Normitouhua. En silti vaihtaisi sitä pois hetkeksikään. Tältä pohjalta syntyi myös eilinen pohdinta.
♥ Kiitos Echelon!
♥ Kiitos 30stm!
 |
| Shannon (c)30stm |
♥ I will never forger ♥
(jos kiinnostaa, VyRTistä voi lukea englanniksi täältä)
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Hyvä, parempi, paras?
Tämä päivä on ollut aikamoinen kooma.
Silti olen huomannut iltapäivän mittaan pohtivani asioita tasolla, josta en pidä. En vain pidä siitä, miten ajaudun olemaan surullinen ja pohtimaan miksi kukaan tekisi asioita X tai ajattelisi tavalla X. Unohdan niin helposti, että siksi koska on ihminen.
Yleisellä tasolla en pidä ihmisistä. Silti ilman toisia ihmisiä en tule toimeen. Rakastan valtavasti ystäviäni ja läheisiäni, tämä ei varmastikaan ole yhdellekään minut tuntevalle ihmiselle yllätys. Perhe ja Ystävät, ei niitä ilman voi elää. Tai voi, mutta henkilökohtaisesti voin tuolloin huonosti.
Neljän tunnin yö- (tai aamuyö-)unilla tämänkaltainen pyörittäminenhän on vallan viisasta, eikö vain? Silti pystyn tähän tänään ilman minkäänlaista tunnesidettä. Ei kuulkaas heilauta, vaikka välistä ajatukset ja mietteet ovatkin aika rajuja. Puhdistavaa, sanoisin. Siksi päätin tästä myös kirjoittaa. En ehkä kovin hyvin, mutta kirjoittaa kuitenkin.
Pääajatus lienee se, ettei kukaan ole toinen toistaan parempi ihminen. En minä, et sinä, eikä naapuritkaan. Ei se Kemiöläinen kalastaja, eikä Utahilainen mormooni. Ei, loppupeleissä me seisomme yhdellä ja samalla viivalla. Toiset kyllä nostavat itseään sieltä viivalta toisten yläpuolelle, mutta oikeasti he vain yrittävät varvistella. Sama toisinpäin. Kukaan ihminen ei ole toista ihmistä huonompi. On vain erilaisia ihmisiä, erilaisissa elämäntilanteissa ja erilaisilla taidoilla varustettuna. Se miten hyvä ihminen joku on, ei ole mitattavissa. Ystävällisyys käytöksen kautta on kaikkien nähtävillä, mutta ystävällinenkään ihminen ei ole epäystävällistä ihmistä ylemmällä tasolla.
Ihmiset vain helposti unohtavat sen. Jeesustelu ja nenävarttaan pitkin katsominen on helppoa. On helpompi ajatella olevansa parempi, jos on enemmän kuin vastapelurilla. Rahaa, mainetta, koulutusta, siisteyttä, mitä vaan voi pitää siinä enemmän sisällä. Silti, en minä olet toista parempi, eikä toinen ole minua. Meillä on vain eri ominaisuudet.
Tämä ei ole helppo asia, ei suinkaan. En voi itsekään sanoa olevani tämän asian pulmunen, Dalai Lama ehkä voi. En tiedä, en ole tutustunut niin hyvin.
Koska tämä kirjoitus todennäköisesti löytyy netistä vielä pitkään, väitän myös etten ole rikollisiakaan parempi ihminen. Ei, en hyväksy rikoksia, enkä varsinkaan tietynlaisia rikoksia, mutten ajattele heidän olevan ihmisinä sen kummallisempia mitä itse olen. Ei, en ole rikollinen, mutten pidä itseäni rikollisten ihmisten yläpuolella. Enkä varmasti koskaan tule hyväksymään rikollista toimintaa, mutta. Niin, ei kukaan.
Eino Leinoa siteeratakseni:
"Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi jumalakin"
Kiteyttää sen, mikä sisältyy tähän ajatukseen.
Kuunneltuani tänään erilaisia tarinoita, erilaisista tilanteista ja mietiskeltyäni näiden asioiden keskellä tätä kaikkea olen jälleen kerran todennut asioita, joita olen miettinyt pitkään, mutta aina jotenkin pyörtänyt ympäri. Minä lukkiudun ihmisten keskellä. Minä lukkiudun niiden ihmisten joukossa, joilta puuttuu nöyryys ja oikeudenmukaisuus. Muutun joksikin toiseksi, toisenlaiseksi, pitääkseni sen puolen itsestäni piilossa, jonka kanssa minulla on parhain olla. Se ei ole ilkeä, pahansuopa tai keskity itseensä. Se pitää arvossaan muiden auttamista, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Joutuessaan ihmisten keskelle se menee suojaan. On olemassa ihmisiä joiden keskellä se kuitenkin on hyvinkin avoin ja vapaa. Siis minä olen silloin avoin ja vapaa. Nautin asioista, jotka ilahduttavat ja rakastan tärkeitä asioitani enemmän kuin mitään. Se, miksi olen oppinut pitämään tätä puolta suojassa on niinkin yksinkertainen kuin haavoittuvaisuus. Niin valitettavaa kuin se onkin.
Se, mistä tämä lähti oli nimenomaan siitä, ettei kukaan ole toista parempi. Ei ole, eikä tule olemaan. On vain erilaisia ihmisiä, erilaisine ominaisuuksineen. En ehkä ole samaa mieltä kaikista asioista tai hyväksy kaikkia luonteenpiirteitä. Voin silti yrittää rakastaa jokaista ihmistä. Yrittää, en luvata onnistua siinä.
Niin, tiedä sitten. Tästä voidaan keskustella.
Silti olen huomannut iltapäivän mittaan pohtivani asioita tasolla, josta en pidä. En vain pidä siitä, miten ajaudun olemaan surullinen ja pohtimaan miksi kukaan tekisi asioita X tai ajattelisi tavalla X. Unohdan niin helposti, että siksi koska on ihminen.
Yleisellä tasolla en pidä ihmisistä. Silti ilman toisia ihmisiä en tule toimeen. Rakastan valtavasti ystäviäni ja läheisiäni, tämä ei varmastikaan ole yhdellekään minut tuntevalle ihmiselle yllätys. Perhe ja Ystävät, ei niitä ilman voi elää. Tai voi, mutta henkilökohtaisesti voin tuolloin huonosti.
Neljän tunnin yö- (tai aamuyö-)unilla tämänkaltainen pyörittäminenhän on vallan viisasta, eikö vain? Silti pystyn tähän tänään ilman minkäänlaista tunnesidettä. Ei kuulkaas heilauta, vaikka välistä ajatukset ja mietteet ovatkin aika rajuja. Puhdistavaa, sanoisin. Siksi päätin tästä myös kirjoittaa. En ehkä kovin hyvin, mutta kirjoittaa kuitenkin.
Pääajatus lienee se, ettei kukaan ole toinen toistaan parempi ihminen. En minä, et sinä, eikä naapuritkaan. Ei se Kemiöläinen kalastaja, eikä Utahilainen mormooni. Ei, loppupeleissä me seisomme yhdellä ja samalla viivalla. Toiset kyllä nostavat itseään sieltä viivalta toisten yläpuolelle, mutta oikeasti he vain yrittävät varvistella. Sama toisinpäin. Kukaan ihminen ei ole toista ihmistä huonompi. On vain erilaisia ihmisiä, erilaisissa elämäntilanteissa ja erilaisilla taidoilla varustettuna. Se miten hyvä ihminen joku on, ei ole mitattavissa. Ystävällisyys käytöksen kautta on kaikkien nähtävillä, mutta ystävällinenkään ihminen ei ole epäystävällistä ihmistä ylemmällä tasolla.
Ihmiset vain helposti unohtavat sen. Jeesustelu ja nenävarttaan pitkin katsominen on helppoa. On helpompi ajatella olevansa parempi, jos on enemmän kuin vastapelurilla. Rahaa, mainetta, koulutusta, siisteyttä, mitä vaan voi pitää siinä enemmän sisällä. Silti, en minä olet toista parempi, eikä toinen ole minua. Meillä on vain eri ominaisuudet.
Tämä ei ole helppo asia, ei suinkaan. En voi itsekään sanoa olevani tämän asian pulmunen, Dalai Lama ehkä voi. En tiedä, en ole tutustunut niin hyvin.
Koska tämä kirjoitus todennäköisesti löytyy netistä vielä pitkään, väitän myös etten ole rikollisiakaan parempi ihminen. Ei, en hyväksy rikoksia, enkä varsinkaan tietynlaisia rikoksia, mutten ajattele heidän olevan ihmisinä sen kummallisempia mitä itse olen. Ei, en ole rikollinen, mutten pidä itseäni rikollisten ihmisten yläpuolella. Enkä varmasti koskaan tule hyväksymään rikollista toimintaa, mutta. Niin, ei kukaan.
Eino Leinoa siteeratakseni:
"Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi jumalakin"
Kiteyttää sen, mikä sisältyy tähän ajatukseen.
Kuunneltuani tänään erilaisia tarinoita, erilaisista tilanteista ja mietiskeltyäni näiden asioiden keskellä tätä kaikkea olen jälleen kerran todennut asioita, joita olen miettinyt pitkään, mutta aina jotenkin pyörtänyt ympäri. Minä lukkiudun ihmisten keskellä. Minä lukkiudun niiden ihmisten joukossa, joilta puuttuu nöyryys ja oikeudenmukaisuus. Muutun joksikin toiseksi, toisenlaiseksi, pitääkseni sen puolen itsestäni piilossa, jonka kanssa minulla on parhain olla. Se ei ole ilkeä, pahansuopa tai keskity itseensä. Se pitää arvossaan muiden auttamista, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Joutuessaan ihmisten keskelle se menee suojaan. On olemassa ihmisiä joiden keskellä se kuitenkin on hyvinkin avoin ja vapaa. Siis minä olen silloin avoin ja vapaa. Nautin asioista, jotka ilahduttavat ja rakastan tärkeitä asioitani enemmän kuin mitään. Se, miksi olen oppinut pitämään tätä puolta suojassa on niinkin yksinkertainen kuin haavoittuvaisuus. Niin valitettavaa kuin se onkin.
Se, mistä tämä lähti oli nimenomaan siitä, ettei kukaan ole toista parempi. Ei ole, eikä tule olemaan. On vain erilaisia ihmisiä, erilaisine ominaisuuksineen. En ehkä ole samaa mieltä kaikista asioista tai hyväksy kaikkia luonteenpiirteitä. Voin silti yrittää rakastaa jokaista ihmistä. Yrittää, en luvata onnistua siinä.
Niin, tiedä sitten. Tästä voidaan keskustella.
torstai 10. lokakuuta 2013
Oho, päivitys! Fanfest ja X-Files
Koska elämä vetää mua tällä hetkellä huolella päin nenänvartta en ole jaksanut päivittää pitkään aikaan. Semmoista se nyt on, elämä. You'll never know what you're gonna get.
Viime viikonlopulla oli kuitenkin hetkellisesti jotain todella kivaa. Nöyryyttävääkin, mutta kivaa. Vaihtelua ja variaatioita. Parantamisen varaa olisi ollut matkan varrella paljonkin, mutta.. niin, no. Olisi ollut. Piste.
Vietin viikonlopun Fanfestissa, Paasitornissa ystävieni Riikan ja Joonaksen kanssa.
Tarkemman version Riikan valmisteluista voi lukea linkin takaa. Joonaksen blogista löytyy myös videota materiaalista.
Oikeastaan mun osuus lähti siitä, kun Riikka kyseli fb:ssä olisiko kukaan mahdollisesti kiinnostunut lätisemään hänen kanssaan salaisista kansioista fanfesteilla. En oikeastaan edes harkinnut asiaa, vaan suostuin. Onhan X-Files (sama asia.. fani ei osaa sanoa suomeksi) elämäni tärkein tv-sarja. Ehkä muutama vanha kotimainen tv-sarja/ohjelma on siellä aika lähellä, mutta X-Filesiin liittyy pisin historia, tärkeimmät hahmot, tapahtumat, fanimateriaali, tunteet ja aivan kaikki! X-Files on siis kaikki kaikessa. Kulutin ison osan 90-luvun lopusta lukien fanfictionia, selaten fanien tekemiä kuvia ja ladaten netistä materiaalia (oops, tein laittomuuksia!) mitä oli saatavilla. Pienen fanitytön elämä 90-luvun lopussa oli haasteellista, mutta onnistunutta. Niitä tulostettuja tekstejä on edelleen tallessa!
Viikko sitten vietin aikaa kirjoittamalla, pohtimalla mitä haluamme sanoa ja googlamalla kuvia. Riikan tehdessä samaa, saman katon alla.
Lauantaina oli tarkoitus suunnata Helsinkiin heti aamusta, mutta kehoni ei millään suostunut toimimaan haluamallani tavalla. Jumitin kotona googlaten vielä viimeisiä kuvia ja vain tuijottaen eteeni. Ei kovin hyödyllistä. Käytin myös tunnin etsiessäni vaatekappaleita, joiden tarpeesta en voinut olla varma. Ei niin yhtään hyödyllistä. Lopulta pääsin iltapäiväksi paikalle ja pääsin kokemaan jotain niin extravaganzaa kuin paneelin aiheesta BBC:n Sherlock Pähkinänkuoressa.
Paneeli oli erittäin viihdyttävä! Huomasin kuitenkin olevani aivan totaalisen pihalla tämän ajan fanituskulttuurista. Outoa termistöä ja ihmeellisiä viittauksia ja muut nauroivat ja itse näytin peuralta auton ajovaloissa. Mutta tämä on aihe jota aion käsitellä erikseen. Nythän puhutaan edelleen osallistumisestani fanfest-tapahtumaan. Vaikkakin fanfest keskittyi nimenomaan fanituksen erilaisiin ulottuvuuksiin ja niiden ilmenemiseen. Sen lisäksi oli nähtävillä mikä nyt on pinnalla ja mikä ei - nörttilöissä. Doctor Who, Sherlock ja mitä niitä nyt oli. Ohjelma löytyy edelleen tapahtuman sivuilta.
Lauantai huipentui Café Mascotin kautta Riikan budoaariin. Siellä viimeistelimme seuraavan päivän luennon materiaalin (yeah, right) ja stressasimme. Jossain kohtaa myös nukuimme.
Riikan kello soi joskus epäinhimillisen aikaisin. Vaikka olinkin ollut hetken hereillä ennen soittoa en saanut kärsinyttä kehoani nousemaan ja toimimaan.
Lopulta jäin vielä viimeistelemään cosplay (-nykykielellä "cossi"-)asua ja lookkia. Rakastuin mustiin piilareihini aivan äärettömän paljon ja sulkiessani oven takana koin jotain hämmentävää.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut epävarmempi, epävakaampi ja kehoni reistatessa myös luotto ulkonäöllisiin asioihin on kadonnut olemattomiin. En myöskään ole ollut kiinnostunut siitä ja se on näkynyt. Sunnuntaina aamupäivällä, kävellessäni jalassani muutakin kuin legginssit tai verkkarit tunsin olevani hyvässä paikassa. Pidin siitä, miltä silmät saivat minut näyttämään ja koin olevani riittävä. Se on puuttunut pitkään. Ehkä se oli vain valhetta jonka avulla selvisin päivästä, mutta siinä hetkessä se oli hyvin todellista. Eikä muiden sanomisilla ollut mitään väliä.
Paasitornissa meno olikin aivan hulvatonta. En tiennyt miten päin olisin ollut. Hermoilin, stressasin ja kaikkea siltä väliltä. Yritin hengittää ja pysyä kasassa. Kohtasin yhden maailman pelottavimman asian ja kävelin itse vapaaehtoisesti kameran eteen. Kävimme kuvauttamassa cosplaymme, yhdessä ja erikseen. Astelin kameran eteen myös yksin, kenenkään pakottamatta. Luulin pyörtyväni, muttei niin käynyt. Jalat kyllä vapisivat - sopivasti.
Pelko on hyvin vahvasti läsnä yllä olevassa kuvassa. Pelotti niin mielettömästi.
Riikan blogi avaa tästä eteenpäin tilannetta aika hyvin.
Lopputulos kaiken sekoilun ja hämmennysten jälkeen on, että me selvisimme.
Selvisimme siitä niin, että meitä on pidetty aivan surkeina, mutta myös loistavina! Sehän riittää. Ehkä.
Sunnuntai päättyi osaltamme siihen. Kävin vielä hakemassa Riikan luota tavarani, syömässä ja laahustin Joonaksen vessan kautta kotiin. Joonaksen vessa on tärkeä mainita, sillä jotenkin niillä huudeilla tapahtuu aina jotain kummallista! Tällä kertaa se oli hätävilkut päällä oleva auto ilman kuskia. Vähän kuin vauhdissa pysäköity auto, jonka omistajan ovat alienit kaapanneet! Salaliitto!! Colonistit tulee! Wääähäää! No ei, mutta mielikuvitus lähti vauhtiin saman tien.
Nyt on torstai, enkä vieläkään ole täysin selvinnyt viikonlopusta. Osa vaatteista on edelleen siinä kassissa jonka kanssa reissasin ja kassi sohvalla. Kroppani on väsynyt, mutta se olisi sitä varmasti muutenkin.
Mitä tästä opimme?
Älä suunnittele presentaatiota huolimattomasti ja viimeistele sitä edellisenä iltana puolenyön aikaan. Äläkä ainakaan jätä harjoittelematta! Ei ehkä kannata myöskään sopia presentaatiota, esitystä tai mitään suurempaa alle kahden kuukauden päähän isosta kirurgisesta operaatiosta. Kroppa ei kestä! Ja sekös ottaa päähän.
Muistot viikonlopusta ovat äärettömän hyvät.
Toivottavasti fanfest järjestetään ensi vuonna uudestaan! Olemme silloin valmistautuneempia ja varmempia. Aihe ei välttämättä muutu, sillä X-Filesistä saa ohjelmia luotua miten monta tahansa!
♥
Viime viikonlopulla oli kuitenkin hetkellisesti jotain todella kivaa. Nöyryyttävääkin, mutta kivaa. Vaihtelua ja variaatioita. Parantamisen varaa olisi ollut matkan varrella paljonkin, mutta.. niin, no. Olisi ollut. Piste.
Vietin viikonlopun Fanfestissa, Paasitornissa ystävieni Riikan ja Joonaksen kanssa.
Tarkemman version Riikan valmisteluista voi lukea linkin takaa. Joonaksen blogista löytyy myös videota materiaalista.
Oikeastaan mun osuus lähti siitä, kun Riikka kyseli fb:ssä olisiko kukaan mahdollisesti kiinnostunut lätisemään hänen kanssaan salaisista kansioista fanfesteilla. En oikeastaan edes harkinnut asiaa, vaan suostuin. Onhan X-Files (sama asia.. fani ei osaa sanoa suomeksi) elämäni tärkein tv-sarja. Ehkä muutama vanha kotimainen tv-sarja/ohjelma on siellä aika lähellä, mutta X-Filesiin liittyy pisin historia, tärkeimmät hahmot, tapahtumat, fanimateriaali, tunteet ja aivan kaikki! X-Files on siis kaikki kaikessa. Kulutin ison osan 90-luvun lopusta lukien fanfictionia, selaten fanien tekemiä kuvia ja ladaten netistä materiaalia (oops, tein laittomuuksia!) mitä oli saatavilla. Pienen fanitytön elämä 90-luvun lopussa oli haasteellista, mutta onnistunutta. Niitä tulostettuja tekstejä on edelleen tallessa!
Viikko sitten vietin aikaa kirjoittamalla, pohtimalla mitä haluamme sanoa ja googlamalla kuvia. Riikan tehdessä samaa, saman katon alla.
Lauantaina oli tarkoitus suunnata Helsinkiin heti aamusta, mutta kehoni ei millään suostunut toimimaan haluamallani tavalla. Jumitin kotona googlaten vielä viimeisiä kuvia ja vain tuijottaen eteeni. Ei kovin hyödyllistä. Käytin myös tunnin etsiessäni vaatekappaleita, joiden tarpeesta en voinut olla varma. Ei niin yhtään hyödyllistä. Lopulta pääsin iltapäiväksi paikalle ja pääsin kokemaan jotain niin extravaganzaa kuin paneelin aiheesta BBC:n Sherlock Pähkinänkuoressa.
 |
| (kuva miljoonaan kertaa reblogattu tumblrissa) |
Lauantai huipentui Café Mascotin kautta Riikan budoaariin. Siellä viimeistelimme seuraavan päivän luennon materiaalin (yeah, right) ja stressasimme. Jossain kohtaa myös nukuimme.
Riikan kello soi joskus epäinhimillisen aikaisin. Vaikka olinkin ollut hetken hereillä ennen soittoa en saanut kärsinyttä kehoani nousemaan ja toimimaan.
Lopulta jäin vielä viimeistelemään cosplay (-nykykielellä "cossi"-)asua ja lookkia. Rakastuin mustiin piilareihini aivan äärettömän paljon ja sulkiessani oven takana koin jotain hämmentävää.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut epävarmempi, epävakaampi ja kehoni reistatessa myös luotto ulkonäöllisiin asioihin on kadonnut olemattomiin. En myöskään ole ollut kiinnostunut siitä ja se on näkynyt. Sunnuntaina aamupäivällä, kävellessäni jalassani muutakin kuin legginssit tai verkkarit tunsin olevani hyvässä paikassa. Pidin siitä, miltä silmät saivat minut näyttämään ja koin olevani riittävä. Se on puuttunut pitkään. Ehkä se oli vain valhetta jonka avulla selvisin päivästä, mutta siinä hetkessä se oli hyvin todellista. Eikä muiden sanomisilla ollut mitään väliä.
 |
| (c) Riikka Kiviaho |
Paasitornissa meno olikin aivan hulvatonta. En tiennyt miten päin olisin ollut. Hermoilin, stressasin ja kaikkea siltä väliltä. Yritin hengittää ja pysyä kasassa. Kohtasin yhden maailman pelottavimman asian ja kävelin itse vapaaehtoisesti kameran eteen. Kävimme kuvauttamassa cosplaymme, yhdessä ja erikseen. Astelin kameran eteen myös yksin, kenenkään pakottamatta. Luulin pyörtyväni, muttei niin käynyt. Jalat kyllä vapisivat - sopivasti.
 |
| (c) Riikka Kiviaho |
Riikan blogi avaa tästä eteenpäin tilannetta aika hyvin.
Lopputulos kaiken sekoilun ja hämmennysten jälkeen on, että me selvisimme.
Selvisimme siitä niin, että meitä on pidetty aivan surkeina, mutta myös loistavina! Sehän riittää. Ehkä.
Sunnuntai päättyi osaltamme siihen. Kävin vielä hakemassa Riikan luota tavarani, syömässä ja laahustin Joonaksen vessan kautta kotiin. Joonaksen vessa on tärkeä mainita, sillä jotenkin niillä huudeilla tapahtuu aina jotain kummallista! Tällä kertaa se oli hätävilkut päällä oleva auto ilman kuskia. Vähän kuin vauhdissa pysäköity auto, jonka omistajan ovat alienit kaapanneet! Salaliitto!! Colonistit tulee! Wääähäää! No ei, mutta mielikuvitus lähti vauhtiin saman tien.
Nyt on torstai, enkä vieläkään ole täysin selvinnyt viikonlopusta. Osa vaatteista on edelleen siinä kassissa jonka kanssa reissasin ja kassi sohvalla. Kroppani on väsynyt, mutta se olisi sitä varmasti muutenkin.
Mitä tästä opimme?
Älä suunnittele presentaatiota huolimattomasti ja viimeistele sitä edellisenä iltana puolenyön aikaan. Äläkä ainakaan jätä harjoittelematta! Ei ehkä kannata myöskään sopia presentaatiota, esitystä tai mitään suurempaa alle kahden kuukauden päähän isosta kirurgisesta operaatiosta. Kroppa ei kestä! Ja sekös ottaa päähän.
Muistot viikonlopusta ovat äärettömän hyvät.
Toivottavasti fanfest järjestetään ensi vuonna uudestaan! Olemme silloin valmistautuneempia ja varmempia. Aihe ei välttämättä muutu, sillä X-Filesistä saa ohjelmia luotua miten monta tahansa!
♥
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Keikkaraportti keväältä, Antti Tuisku - levyjulkistamistilaisuus.
Antti Tuisku @ Tavastia, 10.5.2013.
Antin keikkahan oli ajallisesti ennen P!nkiä, toukokuun alussa.
Silti edelleen on vaikea sanallistaa tuon illan tunnelmaa ja kokonaisuutta.
Keikka oli Tuiskun ensimmäinen Tavastian keikka, muttei toivottavasti viimeinen. Samalla juhlittiin uunituoretta levyä, Toisenlainen tie. Itse olin koko päivän luukuttanut levyä kotona spotifyn kautta. Olin aika äärimmilleni viritettynä saapuessani Tavastialle. Ovet saliin olivat vielä kiinni ja jännittyneen odottava tunnelma kutitteli iholla. Itse stressasin vain hyvän paikan saamisesta. En halunnut jäädä jalkoihin ja vakaa suunnitelma oli päästä reunalle, penkille muiden päiden yläpuolelle.
Yläpuolelta olikin sitten vähän rennompaa seurata keikkaa. Mitä nyt jollain oli ilmapallo mukana, jonka siirsin aika-ajoin sivuun kepillä. Vaikka pidänkin My Little Ponysta, ei se siinä keskellä näkökenttää ollut kovinkaan hemaiseva ilmestys.
Keikka itsessään oli kuin kanuunan suusta lauottuja kuulia suoraan. Olin ehkä itse niin vastaanottavainen ja avoin, että kappaleet iskivät todella kovaa rintarangan taa. Eniten sinne iskivät silloin ja iskevät edelleen Jää tai mee, Pysy lähellä mua, Rakkaus on, Ihmiset, Namaste, Itsepäiset ja erityisellä tavalla myös Mies. Leilan kauneus on ihana, mutta en ole antanut itselleni lupaa kiintyä kappaleeseen.
Levynjulkistamisessa soitetaan kuitenkin myös vanhoja kappaleita. Yleisö on ihan tulessa ja minua vähän pyörryttää. Antti on kovassa kunnossa ja tämmöinen hitauteen pakotettu vallan hengästyy. Silti huomaan olevani täysillä mukana, mikä tietysti kostautuu jälkeenpäin.
Yleisö on myös muutoin erittäin paljon artistin puolella. Paikka on tupaten täynnä ja välillä fanityttöjen äänimyrsky saa seinät tärisemään. Tuisku on valloittanut Tavastian legendaarisen lavan ylivoimaisella tavalla! Uusi levy on hienoakin hienompi ja paluu lavoille hiljaisuuden jälkeen tehty niin tyylikkäästi, ettei kenenkään tarvitse epäillä enää. Johan sen vakuutti levyn ensimmäinen sinkku, Rakkaus on, joka totisesti räjäyttää yleisön tuleen.
Seuraavana päivänä mun kroppani on aivan hajalla ja infernaalinen on pieni sana vain. Silti sisällä kuplii se hieno ja energinen ilta, jonka aikana lavalla säteilee ihminen, jonka läsnäolo ja lavakarisma on niin suurta, ettei sille kannata hirveän avoin olla. Sen alle voi myös murskautua, ainakin herkempi ja haavoittuvampi ihminen. Tuisku ei ole mikään pikku myräkkä, vaan poppimainen hirmumyrsky, jonka jälkeen on varmasti pyörryksissä ja sekaisin. Jalat menee alta ja pumpulimainen olotila jatkuu pitkään. Kyllä, olen muuttunut fanitytöksi, tai faniaikuiseksi.
Hieno artisti.
Hieno mies.
Kuvat Chaos Tube-blogista, kuvaajana Tiia Santavirta. Kuvien oikeudet hällä, ei minulla.
Antin keikkahan oli ajallisesti ennen P!nkiä, toukokuun alussa.
Silti edelleen on vaikea sanallistaa tuon illan tunnelmaa ja kokonaisuutta.
Keikka oli Tuiskun ensimmäinen Tavastian keikka, muttei toivottavasti viimeinen. Samalla juhlittiin uunituoretta levyä, Toisenlainen tie. Itse olin koko päivän luukuttanut levyä kotona spotifyn kautta. Olin aika äärimmilleni viritettynä saapuessani Tavastialle. Ovet saliin olivat vielä kiinni ja jännittyneen odottava tunnelma kutitteli iholla. Itse stressasin vain hyvän paikan saamisesta. En halunnut jäädä jalkoihin ja vakaa suunnitelma oli päästä reunalle, penkille muiden päiden yläpuolelle.
Yläpuolelta olikin sitten vähän rennompaa seurata keikkaa. Mitä nyt jollain oli ilmapallo mukana, jonka siirsin aika-ajoin sivuun kepillä. Vaikka pidänkin My Little Ponysta, ei se siinä keskellä näkökenttää ollut kovinkaan hemaiseva ilmestys.
 |
| (c) Tiia Santavirta, Chaos Tube |
Keikka itsessään oli kuin kanuunan suusta lauottuja kuulia suoraan. Olin ehkä itse niin vastaanottavainen ja avoin, että kappaleet iskivät todella kovaa rintarangan taa. Eniten sinne iskivät silloin ja iskevät edelleen Jää tai mee, Pysy lähellä mua, Rakkaus on, Ihmiset, Namaste, Itsepäiset ja erityisellä tavalla myös Mies. Leilan kauneus on ihana, mutta en ole antanut itselleni lupaa kiintyä kappaleeseen.
Levynjulkistamisessa soitetaan kuitenkin myös vanhoja kappaleita. Yleisö on ihan tulessa ja minua vähän pyörryttää. Antti on kovassa kunnossa ja tämmöinen hitauteen pakotettu vallan hengästyy. Silti huomaan olevani täysillä mukana, mikä tietysti kostautuu jälkeenpäin.
 |
| (c) Tiia Santavirta, Chaos Tube |
Yleisö on myös muutoin erittäin paljon artistin puolella. Paikka on tupaten täynnä ja välillä fanityttöjen äänimyrsky saa seinät tärisemään. Tuisku on valloittanut Tavastian legendaarisen lavan ylivoimaisella tavalla! Uusi levy on hienoakin hienompi ja paluu lavoille hiljaisuuden jälkeen tehty niin tyylikkäästi, ettei kenenkään tarvitse epäillä enää. Johan sen vakuutti levyn ensimmäinen sinkku, Rakkaus on, joka totisesti räjäyttää yleisön tuleen.
Seuraavana päivänä mun kroppani on aivan hajalla ja infernaalinen on pieni sana vain. Silti sisällä kuplii se hieno ja energinen ilta, jonka aikana lavalla säteilee ihminen, jonka läsnäolo ja lavakarisma on niin suurta, ettei sille kannata hirveän avoin olla. Sen alle voi myös murskautua, ainakin herkempi ja haavoittuvampi ihminen. Tuisku ei ole mikään pikku myräkkä, vaan poppimainen hirmumyrsky, jonka jälkeen on varmasti pyörryksissä ja sekaisin. Jalat menee alta ja pumpulimainen olotila jatkuu pitkään. Kyllä, olen muuttunut fanitytöksi, tai faniaikuiseksi.
 |
| (c) Tiia Santavirta, Chaos Tube |
Hieno artisti.
Hieno mies.
Kuvat Chaos Tube-blogista, kuvaajana Tiia Santavirta. Kuvien oikeudet hällä, ei minulla.
tiistai 27. elokuuta 2013
Keikkaraportti keväältä, P!nk
Keikoilla on sentään käyty.
Pink @ Hartwall areena 28.5.2013.
P!nk on ollut pitkään sillä Must See-listalla, mutta aina aiemmin liput menivät vain ohi. Olen ehkä vähän onnellinen vieläkin tämän keikan toteutumisesta. P!nkin keikalle ehdottomasti uudestaan, jos vain muut detaljit onnistuu!
Eräs kaveri totesikin ettei ikinä tiedä olenko kotona, vaikka sairaslomalla olenkin.
Tarkoittaako sairasloma sitä, että pitäisi kokoajan olla vain kotona? Kun kyse ei kuitenkaan ole tarttuvasta taudista. Ei kyllä kestä kenenkään pää pelkkää kotona makaamista!
Pink @ Hartwall areena 28.5.2013.
P!nkin keikkaa tuli odoteltua piiiiitkääään! Liput hankittiin T:n kanssa jo joskus marraskuussa ja keikka oli toukokuun lopussa. Lämppärinä P!nkillä oli Redrama, joka ei ainakaan mua lämmittänyt yhtään. T. sen sijaan oli aivan liekeissä ja fiiliksissä. Hartwall areena itsessään on semmoinen "ihan okei" paikka. Järjestelyt on vähän kököt, mutta tekniikka ja äänentoisto toimivia. Itse kaipasin todella paljon vettä keikan jälkeen, mutta sitä ei ollut missään saatavilla. Eikä omia vesipulloja saanut vielä paikanpäälle. Seurauksena seuraavana päivänä migreeni, vaikka join kotiin tullessa vettä ihan roimasti.
P!nk itse oli ihana ja energinen. Keikkapäivänä olin itse vähän muissa maailmoissa ja virittäytyminen tunnelmaan oli hidasta. Paikanpäällä kaikki kuitenkin muuttui ja pääsin keikkamoodiin.
Kirjoitin aiheesta toki raportin foorumille, jonka päätin heittää nyt tähän. Olen edelleen täysin samaa mieltä kaikesta, joten miksi kirjoittaa uudestaan kun voi kopioida omaa tekstiään!
Vaikka kaikki Pinkin biisit olivat käsittämättömän hienoja, niin mun sykähdyttävimmät hetket tulivat ennen loppuhuipennusta vanhojen biisien potpurilla, jossa oli Most Girls, There you go 
ja You Make Me Sick (muistaakseni 
) 
Sen lisäksi. Rumpusoolo! 
hullu: 
oliko tarpeeksi hymiöitä?
Mun sydän lähti irti ja räjähti!! Rä-jäh-ti! En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa vai mitä. Tuijotin vain suu auki, kun sisälläni täpinöi niin kovaa, etten edes hengittänyt kunnolla. Se fiilis! SE!!! RUMMUT! SE FIILIS!!!! (Tuliko tarpeeksi selvästi?) Kun tuntui ettei maailmassa ole mitään esteitä, eikä mikään pidättele mua pätkän vertaa ja kaikki kyllä järjestyy ja miten ne basarit ja lautaset ja mitkä ikinä sai mut nousemaan kaiken yläpuolelle ja miten ikinä, IKINÄ, ei ole mitään parempaa kuin rumpujen rytmi, joka on yhtä varmaa kuin sydän. Sydän ja rummut, niiden takia mä voisin seotakin.
Sen lisäksi kun siltä huumaltani tajusin, havahduin että myös se Pink hakkaa rumpujaan ja ilmoille pärähtää We are we are
Se hetki oli niin lähellä täydellisyyttä!
Tämän hetki sekoitti mun pakan niin totaalisesti, etten oikeasti muista enää missä järjestyksessä biisit tulivat. Mikä tuli ensin ja mikä jälkeen. Akustisten kappaleiden aikana olisi ollut hieno fiilis, jollei idiottiyleisön kännyköiden salamavalo (joiden tehot muuten on voimakkaampia kuin järkkäreiden taskulamput...
) olisi pilannut sitä 
Voisko palata siihen aikaan, kun salamalla kuvaaminen oli kielletty
Urpot!
Mua häiritsi tosi paljon se halogeenien loiste ihan joka puolella. Toinen yrittää vetää kaunista ja herkkää ballaadia ja yleisä on ihan läpi valaistu, koska kännykät
Toinen, joka sai multa jalat alta oli Wicked Game. Pink esitti kappaleen hyvin omanlaisenaan, mutta uskollisena alkuperäiselle. Se oli keikan ainoa hetki, kun jouduin taistelemaan todella kovaa itkua vastaan. Kappaletta tukeva koreografia oli upeaa työtä ja toki rutiinin takana oleva useat esityskerrat ja tarkka harjoittelu näkyivät. Mutta samalla se luotto, jolla artisti ja tanssijat toimivat kappaleen aikana oli yhtä herkkää kuin Wicked Gamekin.
Väliosat (eli vaatteiden ja lavasteiden vaihdot) oli myös rakennettu hienoksi osaksi kokonaisuutta. Felix kävi heilumassa ja olemassa huippu, samoin kuin tanssiesitykset. Nykytanssin ilmaisu on nousemassa mulle korkeammalle, vaikken jotenkin ole aiemmin päässyt tanssiin sisälle yhtään. Tanssi vaatii niin paljon, ettei sitä voinut kuin ihastella kerta toisensa jälkeen. Tanssijoille oli mielestäni myös annettu omaa aikaa ja arvoa muutenkin kuin vain taustatanssijoina. Heillä oli esityksessä varattu omaa aikaa ja annettu taiteelle tilaa. Eikä se ollut vain tyhjää täytettä!
Try oli käsittämättömän hieno! Ilma-akrobatia ja videollakin nähtävä koreogragia oli mykistävä! Eikä sitä voi sen enempää oikein mitenkään kuvailla.
Shown osaset olivat kyllä rakennettu harkiten. Ilma-akrobatia, tanssi, musiikki, bändin palaset ja yhteinen show kyllä välittyi. Keikka oli samaan aikaan intiimi, mutta myös suuren luokan show. Pink antoi eturiviläisille nimmarin, josta se onnellinen voi käydä ottamassa tatuoinnin, sai läjän lahjoja (muumi ja ne itse taotut korvikset ) ja veti oikeasti todella taidokkaan esityksen.
Koen itsekin pientä krapulaa (sekä migreeniä ja keho-ongelmaa) eiliseltä.
Vaikka en ihan joka hetki ollut ihan täysillä läsnä, niin hieno kokemus.
Encoren So What oli niin täydellinen lopetus, että vaikka kaipasin Funhousea ja Family Portraittia, niin ei se mitään. Ens kerralla!
ja You Make Me Sick (muistaakseni ) Sen lisäksi. Rumpusoolo!
hullu: oliko tarpeeksi hymiöitä? Mun sydän lähti irti ja räjähti!! Rä-jäh-ti! En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa vai mitä. Tuijotin vain suu auki, kun sisälläni täpinöi niin kovaa, etten edes hengittänyt kunnolla. Se fiilis! SE!!! RUMMUT! SE FIILIS
!!!! (Tuliko tarpeeksi selvästi?) Kun tuntui ettei maailmassa ole mitään esteitä, eikä mikään pidättele mua pätkän vertaa ja kaikki kyllä järjestyy ja miten ne basarit ja lautaset ja mitkä ikinä sai mut nousemaan kaiken yläpuolelle ja miten ikinä, IKINÄ, ei ole mitään parempaa kuin rumpujen rytmi, joka on yhtä varmaa kuin sydän. Sydän ja rummut, niiden takia mä voisin seotakin. Sen lisäksi kun siltä huumaltani tajusin, havahduin että myös se Pink hakkaa rumpujaan ja ilmoille pärähtää We are we are
Se hetki oli niin lähellä täydellisyyttä!
Tämän hetki sekoitti mun pakan niin totaalisesti, etten oikeasti muista enää missä järjestyksessä biisit tulivat. Mikä tuli ensin ja mikä jälkeen. Akustisten kappaleiden aikana olisi ollut hieno fiilis, jollei idiottiyleisön kännyköiden salamavalo (joiden tehot muuten on voimakkaampia kuin järkkäreiden taskulamput...
) olisi pilannut sitä Voisko palata siihen aikaan, kun salamalla kuvaaminen oli kielletty
Urpot! Mua häiritsi tosi paljon se halogeenien loiste ihan joka puolella. Toinen yrittää vetää kaunista ja herkkää ballaadia ja yleisä on ihan läpi valaistu, koska kännykät
Toinen, joka sai multa jalat alta oli Wicked Game. Pink esitti kappaleen hyvin omanlaisenaan, mutta uskollisena alkuperäiselle. Se oli keikan ainoa hetki, kun jouduin taistelemaan todella kovaa itkua vastaan. Kappaletta tukeva koreografia oli upeaa työtä ja toki rutiinin takana oleva useat esityskerrat ja tarkka harjoittelu näkyivät. Mutta samalla se luotto, jolla artisti ja tanssijat toimivat kappaleen aikana oli yhtä herkkää kuin Wicked Gamekin.
Väliosat (eli vaatteiden ja lavasteiden vaihdot) oli myös rakennettu hienoksi osaksi kokonaisuutta. Felix kävi heilumassa ja olemassa huippu, samoin kuin tanssiesitykset. Nykytanssin ilmaisu on nousemassa mulle korkeammalle, vaikken jotenkin ole aiemmin päässyt tanssiin sisälle yhtään. Tanssi vaatii niin paljon, ettei sitä voinut kuin ihastella kerta toisensa jälkeen. Tanssijoille oli mielestäni myös annettu omaa aikaa ja arvoa muutenkin kuin vain taustatanssijoina. Heillä oli esityksessä varattu omaa aikaa ja annettu taiteelle tilaa. Eikä se ollut vain tyhjää täytettä!
Try oli käsittämättömän hieno! Ilma-akrobatia ja videollakin nähtävä koreogragia oli mykistävä! Eikä sitä voi sen enempää oikein mitenkään kuvailla.
Shown osaset olivat kyllä rakennettu harkiten. Ilma-akrobatia, tanssi, musiikki, bändin palaset ja yhteinen show kyllä välittyi. Keikka oli samaan aikaan intiimi, mutta myös suuren luokan show. Pink antoi eturiviläisille nimmarin, josta se onnellinen voi käydä ottamassa tatuoinnin
, sai läjän lahjoja (muumi ja ne itse taotut korvikset ) ja veti oikeasti todella taidokkaan esityksen. Koen itsekin pientä krapulaa (sekä migreeniä ja keho-ongelmaa) eiliseltä.
Vaikka en ihan joka hetki ollut ihan täysillä läsnä, niin hieno kokemus.
Encoren So What oli niin täydellinen lopetus, että vaikka kaipasin Funhousea ja Family Portraittia, niin ei se mitään. Ens kerralla!
P!nk on ollut pitkään sillä Must See-listalla, mutta aina aiemmin liput menivät vain ohi. Olen ehkä vähän onnellinen vieläkin tämän keikan toteutumisesta. P!nkin keikalle ehdottomasti uudestaan, jos vain muut detaljit onnistuu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)