Maanantai-iltaan kuuluu pikku pohdinnat.

Tiedossa pohdintaa ihmisistä, käytöksestä, toisten kohtelusta ja ystävyydestä.

Jokainen meistä kohtaa päivittäin läjän ihmisiä. Osan kanssa on helppo löytää yhteys ja puheenaiheita ja sitten on niitä vastakohtia. Joillain on samanlainen maailmankatsomus kuin itsellä ja niistä löytyy vaihtoehtoja vaikka millä mitalla. Äkkiseltään jokainen voi varmasti laskea kymmenen erilaista ihmistä ympäriltään. Niin, koska olemme yksilöitä. 

Silti tänäänkin pohdin noiden yksillöllisten ilmentymien eroja. Osittain siksi, että kohtasin lyhyessä ajassa isojen ääripäiden edustajia. Tai "kohtasin" on väärin ilmaistu. Ehkä pikemminkin näiden ilmentymien eroja edustavien henkilöiden toiminta ja käytös tuli muuta kautta ilmi. 

Toista muotoa voisi sanoa kiusaamisen ilmentymiseksi ja toinen oli Ystävyyttä isoilla kirjaimilla. Ystävyyden aikaan innostus ruokki toinen toistaan, naurua, iloa ja ihanuutta. Teetä ja sympatiaa. Surullisiakin asioita ja ikäviä sisältöjä, joiden ympärille ystävyyden seinät nousivat tukemaan ja kannustusta löytyi molempiin suuntiin. 

Sitten samalla käytöstä, jossa ihmisten teeskennelty kiinnostus paljastuu hitaasti vain oman edun tavoitteluksi. Kun tämän veräjän on tavallaan välttänyt, alkaakin se syrjintä ja käytös, jota on vaikea tulkita ilman vastauksia. Joita ei ole saatavilla - edes kysyttäessä. Sen sijaan saa piikittelyä, vähättelyä ja kaiken kyseenalaistamista. Sitä alkaa epäilemään itseään ja pitämään itseään syyllisenä ilman selkeää näkyvää syytä. 

Koska varmuutta ei ole, en tiedä miten päin tulisi olla. Pitäisikö yrittää saada niitä vastauksia, pitäisikö yrittää olla huomaamatta noita selkeitä asioita ja yrittää vielä vai vain antaa olla ja siirtyä eteenpäin? Vaikkakin se tuntuu väärältä ratkaisulta, sillä itse ei tiedä mistä on kyse - jos mistään! Koska ei saa vastauksia kysymyksiin. 

Ystävyys taasen kestää vuodesta toiseen, vaikka välissä saattaisi olla useidenkin kuukausien tauko ja hiljaisuus. Niihin ihmisiin on oppinut luottamaan Ystävyyden kehittyessä ja kasvaessa. Hiljaisuus voi johtua toisen kiireestä tai muusta elämäntilanteesta. Ystävyys ei vaadi ihmeitä, eikä asioita joiden arvoa voi mitata rahassa. Se voi olla yksinkertainen teehetki tai vaikka kuvaviesti kännykässä. 

Näiden kahden välissä on iso aukko joiden väliin mahtuu monta erilaista versiota. Osa ei vastaa tekstiviestiin välinpitämättömyyttään ja osa kiirettään. Joidenkin kohdalla asiat oppii vuosien aikana ja joidenkin kohdalla kerralla. 

Se, mikä tässä kuitenkin on pointtina on myös se, ettei Ystävyys ole koskaan vielä osoittautunut ylimieliseksi. Siis se ystävyys, joka on kestänyt vuodesta ja tilanteesta toiseen. Joidenkin kohdalla on vähemmän vuosia ja joissain vuosikymmeniä. Ylimielisyyttä sisältävät ystävyydet ovat menneet menojaan. Tai jääneet syntymättä. 

Silti tämän tekstin pohjalla on ehkä jonkinlaiseen ylimielisyyteen törmääminen. Mikä tuntuu pahalta.  Ehkä tämä on sitä, että olemme kaikki tasa-arvoisia. Toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Olemme kaikki samalla viivalla - toiset vain ovat ylempänä kuin toiset ja mitä näitä nyt on. Sanahelinällisiä vertauksia. 

Mutta miksi se tuntuu pahalta? Niiden negatiivisten asioiden paljastuminen ja samalla hiipuminen pois? Siksikö, että olisi halunnut toivoa jotain muuta? 

Kun lopputulos on ehkä siitä johtuvaa, että on pitänyt kiinni omista arvoistaan ja omista mielipiteistään sen sijaan että olisi antautunut toisten vietäväksi ja poljettavaksi? 

Ei. Nyt paha olo kumpuaa pettymyksestä ylimielisyyttä kohtaan. Osittain mukana on myös surua. 

Blogini peruskysymyksen äärellä ollaan. Mitä haluan? 

Näiden teemojen keskellä vastaus on: Ystävyyden kehittymisen mahdollisuutta ja positiivisuutta. En teennäisyyden tai ylimielisyyden sisältöjä. Haluan voida puhua mistä vaan ilman, että joudun miettimään voidaanko sitä käyttää minua vastaan henkilökohtaisesti. Kuulostaa ala-aste meiningiltä, mutta joidenkin kohdalla se ei poistu koskaan. Ollaan edelleen se Make ja Mirkku hiekkiksellä, jossa Ritu jätetään ulkopuolelle koska sillä on perseessä luomi-tapaan. Niin valitettavaa kuin se onkin, joidenkin kohdalla tuo tapa pysyy ainiaan. 

Ei, sitä en halua. Ei kai kukaan halua sitä. Pelkoa selkäänpuukottamisesta tai kiusaamisesta. 

Uskokaa tai älkää, kiusaamista esiintyy kaikissa ikäluokissa ja ammattiryhmissä myös. 

Ystävyyden läsnäolo ja hengittävyys sen sijaan auttaa jaksamaan. Vie eteenpäin ja tuo lämpöä. Eikä se todellakaan vaadi kuin läsnäoloa ja ehkä sillointällöin teetä. 

Frankenstein-ennakko @kansallisteatteri 21.1.2013.

Nick Dear - Frankenstein
Suomennos - Michael Baran
Ohjaus - Mika Myllyaho
Frankenstein - Antti Luusuaniemi
Olio - Esa-Matti Lång
Muissa rooleissa - Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Ismo Kallio, Katja Salminen, Olli Ikonen, Heli Haltia, Minka Kuustonen, Amos Brotherus/Lauri Karo/Pablo Ounaskari
Lavastus - Kati Lukka
Puvustus - Tarja Simonen
Musiikki - Tapani Rinne
Valosuunnittelu - Ville Toikka
Äänisuunnittelu - Esa Mattila 
Naamiointi - Jani Kylmälä, Tarja Ylianttila

Nick Dearin tekemä versio Mary Shelleyn klassikosta, Frankensteinista, on oivallinen. Mr.Dearin teos nähtiin ensimmäisenä Brittilän National Theatren lavalla vuonna 2011. Tästä nähtiin vuonna 2012 Finnkinon avustamana NT Live-näytöksessä Brittilässä taltioitua materiaalia. Itse näin tuon NT Liven elokuussa. Olin tuolloin aivan mykistynyt, enkä pystynyt kunnolla hengittämään sen jälkeen. Tulimme ystäväni kanssa näytöksestä ulos naamat raidallisina ja paidan etumukset täynnä kyyneleitä. Koskettaminen on pieni sana sille, mitä tapahtui.

Sanoin tuolloin, ettei Suomessa tulla ikinä pystymään samaan. Aika voimakkaasti sanottu ja ajateltukin. Myönnän rehellisesti olleeni hyvin jännittynyt voittaessani liput ennakkonäytökseen Kansallisteatterin kilpailusta.

Frankensteinin tarina on itsessään jo iso. Ihminen luo elottomasta elollisen tieteen keinoin ja puuttuu näin "jumalan työhön". Elottomasta tulee elollinen ja älykäskin. Ihmistä on kautta aikain kiinnostanut juuri nämä perusasioiden sörkkimiset. Elämä ja kuolema - oikein ja väärin ja sitä rataa.

Mitä tarjoaa Kansallisteatterin versio?
Hienon visuaalisen ilmeen, mahtipontisen äänimaailman ja ehkä ensi-iltaan mennessä myös onnistumisen. Jos ei siihen mennessä, niin siitä eteenpäin. Toivottavasti.

Olin kuitenkin hieman pettynyt. En paljoa, mutta sen ratkaisevan osan. Jotain jäi puuttumaan. Jotain olennaista jäi sanomatta tai tekemättä, mikä olisi ratkaissut pelin voitokkaaksi. Vai oliko syynä vain pohjalla oleva NT:n version voimallisuus? Ei, kyse ei ollut vain siinä.
Lopulta löysin syyn alun nopeasta vauhdista ja sillä tavalla jotenkin katsojan aliarvioimisesta.

Alku on mielestäni yksi näytelmän avaimista, joka tuo katsojalle esiin Olion herkkyyden ja puhtauden. Taistelu selviytymisestä jaloilleen ja maailman havainnointi. Nyt siltä puuttui aika ja vaihe ohitettiin juoksemalla kohtauksesta toiseen, jolloin ei tämän katsojan penkkiin välittynyt muuta. Näyttämö pyöri vinhasti ja efekti toisensa jälkeen lävähti eteen ennenkuin oli ehtinyt sisäistämään edellistäkään. Tästä syystä myös näyttelijän tulkintaa oli vaikea havaita. Kellontarkat iskut seuraavalle tapahtumalle veivät siltä tilan. Kun oltiin jo kohtauksessa, jossa Olio istuu sokean miehen vierellä ja puhuu oli hölmistynyt olo. Mitä tapahtui? Miten tähän päädyttiin?

Tämä siivittää näytelmän loppuun asti. "Miten tähän päädyttiin" jää soimaan loppuun asti, vaikka syyt siihen ovat selkeät. Tai olisivat selkeät sieltä alusta. Olion kehityskaari jää hieman vajaaksi, jolloin koko näytelmän ymmärtäminen jää vajaaksi ja on vaikea keskittyä niihin asioihin, jotka ovat oleellisia. Inhimillisyyteen, ihmisyyteen, eöämän arvostukseen ja siihen mitä muuta näytelmällä on tarjota.

(Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri)

Näyttelijöistä Antti Luusuaniemi oli ehdottomasti suosikkini. Kun kuulin Kansallisteatterin ensi kertaa tekevän Frankensteinin en voinut kuvitella ketään muuta näyttelijäkunnasta tuohon rooliin. Luusuaniemi on juuri niin itsekeskeinen, omahyväinen ja ylimielinen että pahaa tekee. Ei Esa-Matti Långaan huonommaksi jää. Mutta. Se legendaarinen "mutta". Jotain uupuu. Oliossa itseäni viehättää rujouden ja outouden yhdistelmä. Hitaasti kypsyvä katkeruus ja älyn jalostuminen. Ennakkonäytöksessä rujous ja outous katoavat hitaasti johonkin, eikä katkeruuden kasvu tai älyn jalostuminen tule ilmi. Myös tuntuu että Olion fyysiset haasteet katoavat ja hänestä tuleekin yli-ihminen. Josta herää vahvasti mielikuva, onko Olio edes todellinen?

Täytyy kyllä nostaa vielä Maria Kuusiluoman näyttelijäntyö esiin. Olen nähnyt historiassa muutaman Kuusiluoman tekemän roolin ja ollut ongelmallinen niiden kanssa. Hänessä on ollut jotain, mikä on vaivannut, enkä ole pitänyt hänen tekemisistään paljoakaan. Nyt tuli muutos siihen. Kuusiluoman näyttelijäntyö on Frankensteinissa tarkkaa, harkittua ja erittäin onnistunutta. Ehkä se on pienten sivu- ja avustajaroolien vaihtelevaisuus ja erilaisuus joka tuon tekee. Kuusiluomasta löytyy samalla herkkyyttä että myös raakuutta. Näillä hän myös voittaa katsojan puolelleen joka roolissa.

Minka Kuustonen, jonka ääni ei ihan aina kuulunut. (Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri)

Teoksen hurmaavinta osaa näyttelee kuitenkin valo- ja äänimaailma. Tämä osa on niin voimallinen, ettei se varmasti jää huomaamatta keneltäkään. Pauhuavat äänet ja valon ja varjon leikki käyvät tanssia, johon ei ihmisen rajoittuneisuus pysty. Näillä luodaan enemmän kuin vain tunnelmaa tai näkyvyyttä. Ne syrjäyttävät lavalla seisovat näyttelijät ja nostavat mielikuvia, joiden kanssa myös katsoja joutuu kamppailemaan. Itse tosin nautin tästä suunnattomasti.

Valo- ja äänimaailmaan suhteutettuna lavastus jääkin sitten outouden keskelle. Pyörivän lavan haaste on ratkaistu kyllä sille sopivalla tavalla, mutta lavasteiden minimalistisus herättää vain kysymyksen "loppuiko raha?". Itselleni ei uponnut yksittäisten penkkien tai pesusoikkojen luoma viittaus johonkin, vaan olisin kaivannut lavastukseen enemmän. Joko enemmän lavastukseen tai enemmän näyttelijäntyöhön, sillä tyhjää tilaa oli liikaa. Aivan liikaa siihen nähden, että sen olisi voinut välttää. En tarkoita palatseja tai loppuun asti hiottuja rokokoo-sisustuksia, mutta jotain mikä ilmaisee enemmän ympäristöstään. Ennakossa itselleni piirtyi liian usein vain kuva tyhjästä lavasta.

Kaikkien näiden seikkojen jälkeen olin hämmentynyt ja vaivaantunut. Olinko estänyt itseäni liikaa? Oliko näissä seikoissa todella joku pielessä, vai oliko tämä vain sitä omaa nirsoutta, joka estää oman heittäytymisen? Koska en päässyt selkeään lopputulokseen itseni kanssa, varasimme liput kevään viimeiseen näytökseen. Jos ei tässä ajassa ehdi tapahtumaan kehitystä, ei vika ole minussa, vaan jossain muualla, jos sitä on ollenkaan.

(Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri)

Voin suositella Frankensteinia kyllä. Vahvasti. Tarina on edelleen hyvin vahvasti toimiva. Erityisesti onnistuneen suomennoksen vuoksi. Mitä myöskin hieman pelkäsin. Alla olevat heikommat käännökset loivat pohjaa pelolle, joka oli kuitenkin turha. Michael Baran on onnistunut erittäin hyvin ja toivon että Frankenstein julkaistaan Kansallisteatterin kirjasarjassakin.

NT Liven esitykseen palatakseni on pakko sanoa, että kahden näyttelijän roolien vaihtaminen toimi siellä niin hyvin, että uskon sen luoneen molemmille näyttelijöille sen ulottuvuuden, joka Kansallisessa puuttuu. En tiedä, eikä siihen varmastikaan koskaan saada vastausta. Se olisi myös ollut liian paljon matkimista. Mutta ajatusleikkinä mielenkiintoinen.

The Creature! (Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri)

Liikuntarajoitteisen liikkuminen.

Tämän päivän teema on ollut ihan tavallinen paikasta toiseen siirtyminen.

Luin aamupäivällä iltalehdestä miten jotakuta on uhkailtu invapaikalle pysäköinnin vuoksi, sillä hän ei ole näkyvästi liikuntarajoitteinen. Vuosia äitini kanssa kulkeneena (jolla siis on se lupa ja vaikeuskin) olen saanut osani tästä toiminnasta. Silloin, kun ei itselläni ole ollut liikkumisen kanssa mitään ongelmia. Onhan se hyväksi, että "kansalaisvalvonta" toimii. Invaruuduille kuitenkin on tarpeensa ja syynsä. Niitä käyttävät ihmiset, jotka oikeasti niitä tarvitsevat. Eniten niistä kuitenkin huutelevat ne, joilla sitä lupaa ei ole. Eikä tarvetta. Mutta halua sitäkin enemmän. Näiden pysäköintipaikkojen suhteen myös estetään enemmän ja ollaan häikälemättömän röyhkeitä näitä ihmisiä kohtaan.

Tositarina. Olimme menossa paikkaan X, jonne pääsyn vuoksi täytyi ajaa jalkakäytävälle, hieman. Kuljettajan paikalla toimi äitini, jolta löytyy invalupa. Hänen ajaessaan jalkakäytävälle ja laittaessa vilkun päälle kääntymisen merkiksi jäi vanhempi mieshenkilö seisomaan eteen. Seistä törötti siinä, eikä liikkunut senttiäkään. Äiti näytti hänelle invamerkkiä. Mies ei väistänyt. Lopulta tilanne äityi siihen, että mies haukkui sekä minua, että äitiäni hyvinkin voimakkain sanakääntein. Tilanne oli äärimmäisen absurdi. Solvaukset vain lentelivät ja pelkäsin jo hetken että tilanne äityy käsirysyksi. Mutta näitä riittää, samankaltaisia tarinoita. Pelkkä lupakortti ei riitä, sillä "sen voi ostaa poliisilaitokselta".

Itse olen liikuntarajoitteeni kanssa (kävelyn hitaus ja kyynärsauvat) saanut monenlaisia vastaanottoja. Viimeksi tänään kohtasin kahdenlaista tulkintaa. Toisessa oli voimakasta tuhinaa selkäni takana ja ohittamisen jälkeen - siis kun vastaantulijat olivat menneet ohitse - kiroilua ja tuhinaa hitaudesta. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa sinullekin. Toisaalla sitten taas ystävällisyyttä ja avuliaisuutta oven avauksessa ja ehkä täydellistä palvelualttiutta ammattilaiselta Kansallisteatterissa. Ammattilaisella oli selkeästi kiinnostus ja halu auttaa. Mitä vaihtelua!

Mikä sitten saa ihmiset käyttäytymään näin? Melkein sylkemään toisten ihmisten päälle vain erilaisuuden tai hitauden vuoksi? Olen kohdannut myös kateutta kyynärsauvoja ja liikuntarajoitteisten palvelua kohtaan. Kyllä, kateutta. Niin sairasta. Antaisin mielelläni tämän syyn näihin ongelmiin koska tahansa eteenpäin. Jos voisin, antaisin kepit pois sille kateelliselle ja vaivat samalla. Vaikka sitä pääsee hissillä, vaikka muut ei pääse, niin ei se silti ole niin hehkeää. Ei todellakaan.

Minulla on myös huudettu jonossa, äyskitty kun olen tiellä ja asioita, joihin ei edes mielikuvitus riitä. Rollaattorin kanssa kulkiessa ihmisten reaktiot olivat vielä voimakkaampia. Olen puhunut tästä ennenkin. Osa ihmisistä oli auttavaista ja ystävällistä ja sitten oli ne, jotka kääntyivät ja menivät pois jos pyysin apua. Ei edes vastausta saanut, ainoastaan pelkän poistumisen. Usein heräsi kysymys, miksi. Mikä saa ihmisen käyttäytymään niin. Kerran tai kaksi vielä jotenkin voi ymmärtää, mutta se oli enemmänkin sääntö. Suurempi osa vältteli kuin auttoi. Toki apua sain aina, mutta ehdin myös yhtä usein miettimään josko en saakaan apua muilta kansalaisilta.

Erityisesti nämä liikunnalliset ilot nousevat pintaan kaupunkien keskusta-alueilla. Siellä pitää olla nopea, sähäkkä ja pois alta. Muutoin kannattaa varautua ihan kaikkeen.

Liikun ja sitten taas en.

Olen nyt kahdesti käynyt ystäväni kanssa uimassa ihan hallissa asti. Pidän suuresti vedestä, mutta. Viimeisen vuoden aikana emme ole olleet mitenkään ystäviä toisillemme. Vesi pistää vastaan ja keho myös. Uiminen on ollut ihan mahdoton ajatus, vesijuoksusta nyt puhumattakaan. Silloin kun lihaksisto on yhtään paremmassa kunnossa, on vedessä paljonkin helpompi puljata. Kun se korsettiosasto on päässyt rupsahtamaan, tulevat ongelmat. Vedessä kävely on vielä vähän vaikeampaa kuin kuivalla maalla.

Uimahallissa käymisen lisäksi pyörii vesijumpparyhmä terveyskeskuksen vesikidutus-osastolla. Liikkeet nyt ovat yksinkertaisia. Paina kädet suorana edestä sivuille. Ja ole seuraavaksi aivan poikki ja huomaa miten särky pahenee selässä ja jalassa. Seiso haara-asennossa, levitä kädet sivuille ja paina alas, kohti kylkiä. Huomaa taas miten tasapaino pettää, etkä saa niitä käsiä liikkumaan lähellekään. Ei vaan liiku. Tätä kaksi kertaa viikossa. Muutama viikko vielä jäljellä.

Ei tästä hommasta yritystä puutu. Kädet ovat kovilla kyynärsauvojen käytöstä ja niskahartiaseudun ongelmista nyt puhumattakaan. Siksi vesi on isommassa määrin myös helpotus. Kun siellä niitä on pakko käyttää toisella tavalla. Sen lisäksi vesi (tai vesijuoksuvyö) kannattelee muuta vartaloa samalla. Vesi on siis samalla hyvä ja inhottavin ikinä.

oijjoi. 

Lisäksi pidän veden liikkeestä ympärilläni. Se on samalla kovin rauhoittavaa, mutta myös pelottavaa. Uimahallissa nyt näkee pohjaan edes suurinpiirtein, mutta luonnonvoimana vesi on minulle sellainen, johon sekoittuu voiman lisäksi mysteereitä. Pinnan alle ei näe, joten siellä voi olla mitä vain. Silti veden syleilyssä on samalla turvallinen. Valeturvallinen tietyllä tapaa. Pieni hups vaan ja sitä on pinnan alla.

Yritämme nyt pitää ystäväni kanssa kiinni näistä kerran viikossa tapahtuvista uintikerroista. Mikä on ihan iloinen asia. Nyt kun sain uuden uima-asunkin hankittua. Edellinen oli jo hapertunut ja sen päälle saaminen oli tuskallisen vaikeaakin. Kävelin (ehe, ehe) paikalliseen prismaan sinne mummoasujen osastolle, mutta yllätyksekseni siellä oli kuitenkin ihan yllättävän neutraaleja asuja. En halunnut itselleni mitään värihirviötä, enkä mustaa. Lisäksi sen piti olla kahdessa osassa olematta bikini. Oli Tankini. Tankkien bikini? Kuitenkin se oli ihan juuri sitä mitä tarvitsin. Loppui se uikkarin repiminen ja riuhtominen ja suuren ärsytyksen lisääntyminen, kun se vaatekappale myös sattuu toiseen jalkaan. Tein hankintani, suuntasin kotiin ja suunnittelin peseväni vaatteen ennen halliin menoa. Housuosaa ei löytynyt mistään ja olin hieman epäuskoinen. Oliko se voinut pudota? Ei, sillä kassa laittoi pussin suun umpeen kassalla. Ja housut olivat mukana vielä hihnalla. Paluu pääkallopaikalle ja tiedustelemaan kadonneiden inien perään. Sieltähän ne sitten löytyikin. Kassan jostain mysteerisestä paikasta! Ei onneksi lattialta, mutta hälytyslaitekorista. Mielenkiintoista. Onneksi löytyivät, olisi voinut tulla erikoinen uintireissu ilman housuja! Heko, heko, ketään ei naurata.

(kuva: freefoto.com)

Tänään tai huomenna ei sitten tarvitsekaan tehdä mitään tai liikkua mihinkään.
Autch ja kiitos, hei.

Tavallistakin tavallisempaa arkea.

Mistä ne sairaslomalaisen päivät koostuu? Siis jos ei oteta lukuun niitä päiviä kun kalenteri ammottaa tyhjyyttään ja koko päivä menee nukkuessa. Se on fysioterapiaa ja sen jälkeen loppupäivän keskittymistä vain ja ainoastaan hengittämiseen tai meditoi, kipujen ollessa mittareiden tapissa.

Tänään oli arkisen aherruksen virasto-osuus. Ensin sosiaalitoimisto, sitten työvoimatoimisto, sitten vähän piipahdin marketista hakemassa suihkusaippuaa ja dvd:tä, jonka jälkeen vielä Kela ja ohipoikkeama silmälasiliikkeessä ja kirjakaupassa. Aikaa tähän kaikkeen kului neljä ja puoli tuntia. Matka kodista ja takaisin vielä päälle.

Sosiaalityöntekijäni on virkavapaalla ja nyt sijaisen tapaaminen. Mikä autuus! Sosiaalityöntekijäni kanssa meillä on ollut pieniä kommunikaatio-ongelmia, enkä ole luottanut häneen missään kohtaa. Ikävää ja valitettavaa, mutta myös todellinen ongelma. Olen tottunut olemaan hyvin selkeä asioidessani sosiaalitoimistossa, mutta nyt sosiaalityöntekijä oli jo kaivanu tarvittavat infot valmiiksi ja perehtynyt ja käynti oli mutkaton ja helppo. Sain häneltä myös apuja ja vinkkejä - hyödyllisiä sellaisia. Ei kuten edeltäjänsä "mene töihin"-kehoitukset (tilanteessa, jossa käytössäni oli rollaattori. . . näitähän riittää).

Minulla on Helsingissä vakituinen työ. Miksi siis käyn työvoimatoimistossa?
Kela on säätänyt sairaspäivärahan maksimimääräksi 300pv. Jos (tai kun) ne täyttyvät, ei kela maksa enää sairauspäivärahaa. Näin ollen pitää hakea kuntoutustukea (tai kansaneläkettä, kuten siellä myös sanotaan). Tämän saaminn ei kuitenkaan ole mitenkään oletusarvoisen selkeää ja päätöstä voi joutua odottamaan. Myös hylkäävän päätöksen saapuessa on seuraava portaikko hakea työttömyyspäivärahaa. Kyllä, vaikka on vakkariduunikin. Tämä on kyllä mielenkiintoinen ristiriita. Työvoimatoimistoon siis ilmoittaudutaan työttömäksi työnhakijaksi, joka ei vastaanota työtä. Näin ollen voi hakea esim. liitosta ansiosidonnaista päivärahaa tai kelan työttömyysetuuksia. Olen jo aiemmin vienyt tuohon virastoon ne tarvittavat paperit ja nyt vain kävin varmistamassa tarvitseeko olla vielä jotain, kun sairauspäivärahan määräajat tulevat täyteen. Joskus sitä toivoisi näiden virastojen kommunikoivan vielä enemmän keskenään. Toimitettavat paperit kun olisivat suoraan heidän nähtävillä yhteisessä verkossa. Mutta kaikkea ei voi saada, vaikka miten haluaisi.

Kelaan mennessä olin jo väsynyt sivupoluistani johtuen. Kävin silmälasiliikkeessä kiristyttämässä sankojen ruuveja ja tilaamassa piilolinssejä ja kirjakaupasta hakemassa kirjepaperia.

Kelassa jonotus oli pitkäveteistä. Tila oli täynnä ihmisiä ja kaikilla paljon asioita. Aika yleistä tänäpäivänä.

Lopputulema oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen. En vielä uskalla hihkua tai kertoa enempää, sillä kelaan luotan kuin heikkoihin jäihin. En siis ollenkaan. Siellä voidaan vielä sössiä asiat ja kaikki mennä metsään - rytinällä. Niin kun on käynyt aika useinkin.

Kaiken tämän keskellä onnistuin vielä kohtaamaan mukavan vanhan miehen, jonka kanssa rupattelimme pitkän tovin ihan yleismaailmallisista asioista. Kauhean mukava ja kiireetön hetki. Ajattelin miehen puhuessa, että toivottavasti hänellä on lapsenlapsia ja toivottavasti hän on heille yhtä mukava ja leppoisa. Sydämellinenkin jopa.

Niinpä tänään ei sitten ole tullutkaan tehtyä enää mitään. Ei jaksa. Jalat särkevät juuri sillä tavalla, että tietää tehneensä. Huomenna on taas fysioterapia, jossa niitä pääsee venyttämään ja kuuntelemaan lihasten ritinää.

Näin se menee. Päivästä toiseen.
Ensi viikolla on yksi arkipäivä, jossa ei ole vielä mitään merkintää menoksi tai asioiksi, joita pitäisi hoitaa. Vielä. Korostaisin.

Pinkkinen viikonloppu.

Sunnuntai-ilta alkaa kääntymään kohti yötä ja näin ollen ensi viikkoon. Maanantaista eteenpäin tiedossa on hulinaa sillä kalenterin täyttävällä tavalla. Joka päivällä lukee jotain. Osa nopeita ja "normaaleita" asioita ja osa niitä kuluttavia. Onneksi on myös energiaa lisääviä asioita.

Viikonloppu on painottunut vahvasti erään miesnäyttelijän töihin. Vietimme ystäväni kanssa fanityttölauantaita ja katsoimme ison kasan videoita youtubesta, useamman jakson tv-sarjaa dvd:ltä ja yhden elokuvan. Sunnuntain puolella oli aikalailla samanlainen setti päivällä. Pääosassa Benedict Cumberbatch.

Benedict Cumberbatch (tai frendien kesken BC) on noussut lyhyessä ajassa isoksi suosikiksi. Uuden Sherlockin aikaan jäi muutama jakso näkemättä, mutta tuon sarjan kautta tutustuin BC:hen. Viime kesänä ystäväni kysyi lähdenkö katsomaan Finnkinon NT Liveen Frankensteinia. Valitettavasti pääsimme vain yhtenä päivänä, mutta meidän onneksemme BC esitti tuolloin oliota. Näytös ja näyttelijäntyö kokonaisuudessaan sai aivan uusia ulottuvuuksia. Danny Boylen ohjaus lähenteli nerokkutta. Siitä hiljalleen alkanut BC-fanius on kytenyt sopuisalla liekillä, joka kuitenkin kasvaa kasvamistaan. Vuodenvaihteen tienoilla YLEn esittämä Juhlien Aikaan olikin oikein herkku.

kuva: facebook, BC-sivu

Siispä paljon BC:tä, paljon kikatusta ja ohessa hieman ruokaa ja juomisia. Testasimme Fresita-mojitoboolin, joka ei ehkä ollut täysin meidän makuumme. Voi olla että lasiin rakennettuna drinkkinä tuo toimii sittenkin paremmin.

Elokuvarintamalla pyöräytimme Sotahevosen, joka oli suotuisa tauko ylikierroksilla käyville mielillemme ja Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja. PLTV vaatii kuitenkin itselleen täydellisen keskittymisen. Ehkä tästä syystä osa elokuvasta meni täysin ohi. Elokuva vaatii ympärilleen täydellisen hiljaisuuden ja ehkä pimeyttäkin toimiakseen katsojalle. Ulkoiset ärsykkeet - kuten nyt vaikka kissa - vievät huomiosta palasen, joka tarvitaan pysyäkseen kärryillä.

http://www.benedictcumberbatch.co.uk

Kaiken tämän viikonlopun hypetyksen kruunaa tälläkin hetkellä taustalla pyörivä BBC 3 Draman esitys Kööpenhamina, jossa BC:llä on rooli. Samettinen ääni saa ainakin tämän tytön niin pauloihinsa, että osa tarinasta on mennyt ohi. Myös siksi, että olen kirjoittanut ja lukenut tässä ohessa muita juttuja. Mutta ihana vaihtoehto musiikille.

Tänä yönä tulee myös ameriikan mantereelta Golden Globe-palkintogaala, että jos tässä jaksaa valvoa niin yölähetys alkaa muutaman tunnin kuluttua.

Taattu keino saada vihat niskaansa.

Olen yrittänyt kirjoittaa seuraavasta aiheesta jo useamman kerran, mutta se ei ota luonnistuakseen. Olen yrittänyt aloittaa erinäisin sanakääntein pohjukstaakseni asioita niin, ettei kyseessä ole arvostelu, vaan pohdinta. Pohdinta ihmisistä, asenteista, peloista, ennakkoluuloista ja niiden heijastumisesta käytökseen.

Oikeastaan tämä kaikki lähti sellaisesta viattomalta tuntuvasta asiasta, mutta mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän minulle tuli paha mieli. En pahoittanut mieltäni mielenpahoittajan tavoin, vaan pikemminkin tulin surulliseksi ajattelutavasta ja sen heijastamasta ahtaudesta. Myönnän olleeni pelkuri ja hannari siinä kohtaa, etten jäänyt keskustelemaan asiasta enempää. Olisi pitänyt.

Haluan kuitenkin tehdä selväksi sen, etten ole kirjoittamassa politiikasta tai uskonnosta. Niistähän ei kannata kirjoittaa, sillä on aivan varmaa millaisia reaktioita se saa aikaan. Ehkä vähän aihe kuitenkin osuu aiheiden tikkataulujen reunoihin.

(kuva: ei-chi.deviantart.com)

Keskustelussa oli julkisuudessa oleva henkilö, johon seurueen jäsenen sukulainen oli ihastunut ja halusi mennä naimisiin. Ko. henkilön historiassa oli myös muita samanlaisia "ihastumisia" homoihin julkisuudenhenkilöihin. Mistä seurasi pientä kevyttä vitsiä siitä, ettei tämä ihastuksen kohde ehkä nyt tämän naisen kanssa aio mennä naimisiin, vaikka nainen pääsisikin jotenkin oudolla tavalla väleihin ihastuksenkohteensa kanssa. Seurueen kolmas osapuoli vesitti keskutelun kuin veitsellä leikaten ilmoittamalla "XXXX ei kyllä pääse naimisiin" (xxx siis se julkisuudenhenkilö). Tämä tuli aivan täysin seinän takaa ja hyvin tiukalla äänensävyllä. Vitsit loppuivat siihen. Miten alkuun pienellä huumorilla varustettu hetki katkesi kuin seinään ja tilalle tuli vihamielinen tilanne. Sen sain sanottua, ettei vielä, mutta ihan varmasti joskus.

Tämän jälkeen suutuin. Suutuin kaikkien niiden puolesta, jotka tekevät arvokasta työtä seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Tuli kuitenkin taas varmistettua se seikka, että on ensi kesän Helsinki Prideilla syy olla mukana. En usko tuon henkilön olevan kyllä lähistölläkään ko. tapahtumaa, mutta hänen kaltaisiaan on varmasti paljon.

Yhteen lauseeseen kiteytyi suuri määrä asioita, joista puhuminen on myös eräänlainen kiistanaihe. Miksi ei saisi olla ennakkoluuloinen? Eikö se ole hyvä asia, ettei suinpäin juokse suohon? En sitä kiellä, mutta siihen yhdistetty ahdasmielisyys ja maailmankuvan yksioikoisuus ei. Lause oli kuitenkin niin mustavalkoinen, ettei sitä edes heti käsittänyt. Vähän kuin se ettei suomessa ole rasismia. Kyllä, senkin olen kuullut omin korvin.

Ihmiset, mikä teitä vaivaa?

(kuva: wikipedia)

Vaikkakin tämä oli tällä kertaa vain yhden ihmisen sanomana, sen vaikutus jäi kalvamaan. Miten kenelläkään olisi oikeus kieltää toisen ihmisen rakkaus? Eikö avioliitto ole rakkauden muoto? Miksi se pitäisi rajoittaa vain eri sukupuolten väliseksi "oikeudeksi"?
Entä jos minä en halua naimisiin? Saanko lahjoittaa tuon oikeuteni vaikkapa nyt sitten kahdelle miehelle jotka haluavat naimisiin? Se, etten itse halua tuohon sivilisäätyyn astua, ei poista sen merkitystä muilta.
Niin se eräskin nimeltämainitsematon ministeri sanoi ettei avioliitto ole ihmisoikeus. Tylysti viivaa vetämällä hän siis sanoi samalla ettei rakkaus ole ihmisoikeus. Kiitos tästä. Eläinten oikeuksienkin perään voin alkaa huutelemaan. Tunteet kun eivät kuulu siihen kategoriaan, joista voidaan sanoa oikein tai väärin. Ei niistä voida laittaa vankilaan tai edes langettaa sakkoja.

Sisäinen optimisti minussa haluaa uskoa siihen unelmaan, että kaikilla maailmassa olisi oikeus rakastaa ketä haluaa. Pessimisti minussa tietää ettei se tule minun elinaikana olemaan täysin mahdollista. Tulee aina olemaan se porukka, joka tähän tulee huutelemaan pedofiliasta ja eläimiin sekaantumisesta. En silti aio lopettaa unelmaani uskomista tai näistä asioista puhumista.

Rakkaus on jokaisen oikeus. Sinun ja minun. Tänään ja huomenna. Se jonka mielestä tässä yhtälössä on joku väärin tai pielessä voi vähän katsoa peilistä itseään syvään silmiin ja kysyä miksei se niin olisi.

(kuva: keepcalmprints.com)

Taidetta elämään.

Kansallisteatteri julkaisi tänään facebookissa uuden ilmestyneen lehtensä.
Luettavissa täällä.

Kansallisteatterista on tullut muutaman vuoden aikana minulle hyvin tärkeä paikka. Olen saanut siellä suurimpia oivalluksiani ihmisyydestä, itsestäni ja inhimillisyydestä. Puhumattakaan tunteista. Niitä on herännyt ja syntynyt talon seinien sisällä useasti, mutta niitä on myös päätynyt ajatuskoppaan pohdittavaksi. Tunteita ja niihin liittyviä käytösmalleja ja oletusarvoja on enemmän kuin kerran päätynyt erilaisiin kirjoituksiin ja myös omaan toimintaani.

Mika Myllyahon pääkirjoituksessa olevat Kymmenen Teesiä Taiteesta tulevat kuin tilauksesta. Tässä se on. Kaikki se, millä voin kertoa tästä eteenpäin ne asiat teatteritaiteen merkityksestä minulle. Tokihan on niin, että on asioita, joita teatterin elämäntapaa elävät ihmiset noudattavat ja pitävät sisällään. Mika Myllyaho teki niistä nyt julkista totta. Näistä puhutaan kuitenkin paljon teattereiden sisällä, koulutuksissa, tekijöiden kesken - osa tietoisesti ja osa alitajunnan kautta toisilla sanoilla.

KYMMENEN TEESIÄ TAITEESTA

Mika Myllyaho - Kansallisteatterin lehti 1/2013

1. Taiteen tekeminen on valinta. 

2. Taiteen tekeminen kertoo sellaisesta maailmankatsomuksesta, jonka pyrkimyksenä on maailma ja ihmisten ymmärtäminen ja kunnioittaminen. 

3. Taide antaa ihmiselle tietoa, jota ei ole saatavissa mistään muulta. 

4. Taide syväluotaa ihmisen sisintä. 

5. Taide auttaa ihmistä muistamaan oman osansa eläinkunnan jäsenenä, ei omistajana. 

6. Taide avaa tirkistysaukon toiseen todellisuuteen. 

7. Taide ei ole vallan väline. 

8. Taiteen tehtävä ei ole tuomita. 

9. Taide ei käytä ketään hyväkseen. 

10. Taidetta ei tehdä rahan vuoksi. 

Voin allekirjoittaa jokaisen kohdan. En ehkä ole taiteilija, enkä koulutettu ymmärtämään taiteen hienouksien nyansseja jokaisella taiteen alueella, mutta olen valintoihin kykenevä ihminen. Olen valintani tehnyt ja siinä samalla hurahtanut taiteeseen, sen monimuotoisuuteen ja sitä kautta esiintyvään kauneuteen kaiken pahuuden, ilkeyden, rumuuden ja tumman materian keskellä.

Kiitos Mika Myllyaho.

Nyt, kun olen pakotetusti enemmän taiteen kokijan roolissa kuin tekijän saappaissa, olen löytänyt tästä kaikesta sen suunnan, johon itseäni kehittää taiteen poluilla. Mitkä osa-alueet ovat niitä, joiden kehittämisestä tai edes ylläpitämisestä on iloa itselleni ja hyötyä tulevaisuudessa. Sitä en vielä tiedä löydänkö keinoja tähän. Oletan sen selviävän tulevaisuuden myötä - mikä itsestäänselvyys!

Haasteen vastapallo.

Luna heitti haasteella ja yritän suoriutua siitä. 

Säännöt:

1. Kiitä haasteen antajaa.
2. Kerro 8 asiaa itsestäsi.
3. Vastaa haastajan 8 kysymykseen.
4. Keksi 8 uutta kysymystä.
5. Haasta 8 bloggaajaa (mieluiten niitä joilla on alle 200 lukijaa)
6. Kerro bloggaajalle, että olet haastanut heidät.

---

1. Kiitos Luna!

2. 

- Rakastan teatteria taide- ja itseilmaisun muotona. Olen erityisesti puhtaan improvisaation kannattaja. Se puhdistaa ihmistä ja vapauttaa samalla estoista. Silti se perusteatterin perusta on kovin rakas. Kansallisteatterin pienen näyttämön luona koen olevani "kotona". 

- Olen oppinut rakastamaan villasukkia. 

- Nukkuisin kesäyöt ulkona jos saisin valita. 

- Kaija Koo saa minut heräteltyä takaisin itseeni. 

- Halusin koiran. Lapinkoiran. Mutten tähän elämäntilanteeseen, enkä asuntoon. 

- Haluaisin tatuoinnin. Jälleen. Oikeastaan halusin niitä kolme. Teksti lempikappaleestani, erään keskustelupalstan tärkein hymiö ja eräs tarot-korttini kuva. 

- Uskon karmaan ja siihen, että asiat tapahtuvat ennalta määritellyistä asioista johtuen. Silti en ole uskonnollinen, enkä kristitty. En usko jumalaan, enkä korkeampaan voimaankaan. Uskon myös inkarnaatioon ja sielunkiertoon. Uskon myös henkiin ja "kummituksiin". Tavallaan koen uskoneeni näihin jo lapsena, mutta sitten siihen tuli kaikkea sotkua. Universumin energiat ja kosmiset voimat eivät ole minulle vitsi, mutta käytän ilmaisuja myös sarkastisessa ilmaisussa. Universaali energia (kiitos Luna..) on kaikkea muuta kuin vitsi. 

- En osaa eritellä vahvuuksiani. 

3.

1. Millainen on sielunmaisemasi?

- Meri, jonka yläpuolella loistaa täysikuu ja on aivan hiljaista. 

Toinen on syvänvihreä metsä, jossa voi nojata vanhaan puuhun ja kuunnella metsän ääniä. 

Nämä kaksi kulkevat käsikädessä, sillä ei ole vain yhtä maisemaa. On oltava useampi sielunmaisemaa, jotta pysyy tasapainossa. Oikeastaan tekisi mieli sanoa sielunmaisemani olevan luonnossa jokapuolella, missä ei ole ihmistä. Kotkan silmässä lennon aikana ja valaan evien alla valtameren kolkissa. Jääkarhun huurteisessa hengityksessä ja viidakon apinalauman keskellä. 

2. Millaisia unesi yleensä ovat?

- Jouduin miettimään mitä tarkoittaa "yleensä". Uneni ovat niin lennokkaita, ettei niihin löydy yhtenäistä yleistävyyttä. Kunnes keksin. Yleensä ne ovat tunteikkaita. Oli se sitten painajainen tai lämminhenkinen, on tunnemuisto se tärkein yleistys. Ei niitä ruskeaan velour-asuun pukeutuneita agentteja joka yö näy. 

3. Uskotko tuonpuoleiseen?

- Tavallaan. Se vain on se pieni tuumaustauko ennen kuin siirrymme eteenpäin - joko takaisin tänne tai suurempaan tietoisuuteen. 

4. Tunnetko vetoa johonkin tiettyyn paikkaan (esim. maa, tietyn järven ranta...)?

- Kyllä. Tampereelle. Erään lapsuuden aikaisen ystäväperheen kesämökin rantaan. 

5. Jos kuolisit tänään, mitkä valitsisit viimeisiksi teoiksesi ja sanoiksesi?

- Keitin ystävälle teetä. Viimeinen ääneen, kenenkään kuulema sana oli "näkyillään". 

Lukihäriöirin ensin, että viimeiseksi teokseksi. Siihen olisin vastannut Frankensteinin käsikirjoituksen kuvakaappauksen, jossa lukee "All I wanted was Your Love. I would have Loved You with All my Heart!"
Kyllä, tuo on yksi Nick Dearin näytelmätekstin parhaimmista lauseista Frankensteinissa. Odotan miten se on käännetty suomeksi. 

6. Kappale, joka kuvaa parhaiten tähän asti elämääsi elämää?

- Ei kai sellaista sekopääbiisiä ole tehtykään. Tämän hetken fiilislyriikkaa on Won't let go ja Leena Ihmemaassa:n Routa. 

7. Kolme asiaa, joissa koet olevasi hyvä (ei välttämättä taitoja, vaan vaikka luonteenpiirteitäkin jne.)?
- Koen olevani hyvä kissojen emäntä. 

- Kuuntelemisessa ja auttamisessa, jos osaan ja voin. Aina ei voi. 

- Intialaisen päähieronnan tekemisessä. 

8. Yksi asia, jonka muuttaisit maailmassa?

- Haluaisin enemmän ymmärrystä. Mikä syntyy keskustelun ja kuuntelun vuorovaikutuksesta. Siitä, että osapuolet ovat valmiita muuttamaan omia ajatus- ja toimintamallejaan. Pois umpimielisyydestä ja ehdottomuudesta. Toki on paljon muitakin asioita, joita haluaisin muuttuvan, mutta tämä tuli ensimmäisenä mieleen.

4.

1. Mitä haluat saavuttaa seuraavan viiden vuoden aikana? 

2. Lempivärisi vaatteessa? 

3. Mitä muuttaisit itsessäsi? 

4. Voisitko jättää kaiken taaksesi ja aloittaa alusta? 

5. Uskotko yliluonnollisiin asioihin? 

6. Mistä haaveilit lapsena? 

7. Mitä et ikinä tekisi? Miksi? 

8. Kuka on idolisi? 

5. Haastan seuraavat, luettiin ne sitten blogeiksi tai ei...

Annis.

Mirka

Valeäiti

Vintti (yksi ensimmäisistä mitä olen lukenut sieltä vuodesta 2006 lähtien) 

Pellun olisin haastanut, mutta blogista on tullut salainen. Kutsun silti. Ha! 

Noin muutoin tämä kutsuttujen lista jääkööt tähän.

Ne blogit, pitäjineen, joiden vastauksia olisin halunnut nähdä ovat jo lopettaneet tai muuten vain hiljenneet. Surullista. 

Mitä sitä kuvittelemaan.

Kun perustin blogia, suunnittelin kovasti tekeväni tulevaisuudessa asiassa helpommin ja voivani tehdä asioita, jotka nyt loistavat poissaolollaan. Kuten laittaa ruokaa suunnitelmallisesti. Tällä hetkellä kokkausmaasto on niin tylsä ja yksipuolinen, että hävettää. Kuka kirjoittaa nuudeliaterioistaan? Niin, ei yhtään kukaan.

Mutta tämä kariutui stimulaattorin piuhan tulehduttua ja lopulta koko roskan tulehduksen myötä suoritettuun stimulaattorin poistoon. Kokkaamattomuus jatkuu. Jossain kohtaa mietin pitäisinkö ruokapäiväkirjaa (edes itselleni), mutta nyt olen senkin jo heittänyt ajatusten romukoppaan. Esimerkkinä tämän päivän ruokailut.
- 1 kuppi kahvia maidolla - reilulla määrällä punaista luomumaitoa.
- 1 lasi vettä
- antibiootti
- 2 kpl voileipägrillillä käristettyä leipää, joiden välissä pestoa ja juustoa (goudaa).
- kurkkua leipien kanssa
- 1 kuppi kahvia.
- 1 lasi luomuappelsiinimehua
- antibiootti
- 1 lasi vettä
- 1 siivu luomuruisleipää pestolla
- 1 iso kuppi teetä
- 1 pussi nuudeleita. Nam! Mikä kulinaristinen kokemus!
- 1 lasi vettä
- antibiootti
Jäljellä on vielä illaksi suunnittelemani jugurtti antibiootilla. Ehkä toinen kuppi teetä.

Miten ravinteikasta! Miten mielikuvituksellista!

Olen kuitenkin huomannut käyttäväni aikani ideoiden kaikkia pikkuisia käsityöjuttuja. Olen siirrellyt asunnossani olevia tarvikkeita paikasta toiseen ja järjestellyt niitä parempiin paikkoihin. Että roinat olisivat edes jotenkin järjestelmällisemmin kuin vain pitkin ja poikin. Askartelu-paskartelutavarat yhdessä paikassa ja neulomiseen liittyvät detaljit omassaan. Ehkä näiden järjestelyiden jälkeen pääsen jossain kohtaa toteuttamaan ne kaikki suuret visiot mitä olen saanut vain muutaman tunnin aikana.

Matkaraporttia joulukuulta.

Joulukuinen Tampereen reissu on jäänyt raportoimatta kaiken voimia vievän toiminnan alle. Myös se, että päädyin aika suoraan Tampereelta Töölöön vaikuttaa asiaan. En vain ole jaksanut käydä tekstien tuottamiseen ja kuvien kimppuun.

Lähtöaamunahan kävin pikaisesti siellä Töölössä. Sieltä suoraan lähtöpaikkaan ja taistelemaan porukkaa matkaan lumisateessa ja tuiskussa. Samassa autossa matkasi AvoKälyPuoli, Zeus ja AVK:n sisko.
Hetki meni taistellessa, mutta pääsimme kuin pääsimmekin matkaan. Noudatimme yhden pysähdyksen taktiikkaa Zeuksen huutokonsertin ollessa kiivaimmillaan ja ärsytyksen kasvaessa. Matka itsessään sujui mallikkaasti. Jäin matkasta Nekalaan, kun muu poppoo jatkoi vielä toiselle puolelle kaupunkia.

Pitstop-paikkoja oli siis kaksi. Tämä Nekalan paikka ja Härmälän kulmat. Toisistaan todella voimakkaasti poikkeavat paikat. Ensimmäisessä oli kompakti yksiö tilaihmeineen ja toisessa kaksio pienen kylmyyden kera. Tietysti myös erot johtuivat asunnon asukkaista persoonineen.

Ensimmäisessä pääsin juhlimaan syntymäpäiviä syömällä kakkua ja seurailemalla noin parivuotiaan pojan maailmanmenoa. Se oli vallan hieno ilta. Valvoimme myöhään vain rupatellen, kuunnellen musiikkia ja voin kertoa. Se oli niiiiiin rentouttavaa! Uskomatonta melkein.

Seuraavana päivänä siirryin paikasta toiseen. II-residenssi olikin sitten kauempana. Alkuun veimme tavarani perille ja palasimme keskustaan. Koko täjän ajan näytin vähintään epäilyttävältä. Hymyilin niin suurella virneellä kuin mahdollista. Sydänalassa kupli ja teki mieli hypähdellä. Ahmin katseella kaiken ympärilläni. Jos olisi sosiaalisesti korrektia, olisin varmasti myös kiljahdellut.

II-residenssin Pomo. 

Kaupungilta haimme erääseen joulupakettiin viimeiset lisäykset, pyörähdimme Koskikeskuksessa jostain oudosta syystä ja kävelimme Vuolteensiltaa pitkin Kehräsaareen. Kehräsaaressa minut vietiin syömään Hookiin wingsejä. Harmikseni en tajunnut ottaa matkalla ainoatakaan kuvaa. Vuolteensillan näkymät huumasivat minua entisestään. Tunsin miten energia kerääntyi sisääni ja voimaannuin. Ihmiset ympärillä toki painelivat kiireellä ohitseni. Arkisen aherruksen pakertajat paahtoivat menemään ja itse koin olevani jossain maanpäällisessä paratiisissa siinä hetkessä. Rakastuin kaupunkiini entistä enemmän.

Kehräsaaren puolella tämä vielä korostui. Se yöllinen maisema ravintolan ulkopuolella toi mieleeni muistikuvat opiskeluajoilta, kun työssäoppimismatkallani Viljandissa löysin sieluni maiseman ja hengen. Tuossa hetkessä oli jotain samaa, vaikka toki Tampereessa on paljon omaakin. Ehkä se valaistus auttoi asiaa. Ja se, että ylläni oli sama takki kuin silloinkin. Mutta se oli hyvä. Wingsit eivät olleet kulinaristisesti mitenkään järisyttäviä, mutta ihan kelvollisia ja niistä sai itsensä täyteen.

II-residenssissä ei oikein muuta tapahtunut. Selkä oli hyvin, hyvin kipeänä ja illan elokuvan aikana nukahdin täysin. Herätessä oli hyvin hankalaa olla tietyissä asennoissa, mutta sain jotenkin unenpäästä kiinni. Väitän syvästi, että residenssin sohvamajoituksen nukkumapaikan tyynyt edesauttoivat sitä, että edes sain nukuttua. Jokainen liike kun aiheutti räjähtävää kipua.

Tampereen viimeinen päivä oli oikeastaan ainoa, joka sisälsi jotain suunnittelua. Sisareni kanssa oli sovittu, että hän tulee noutamaan minua kotiinpäin ja käymme samalla Tallipihalla hevosajelulla ja katsomassa mitä muuta siellä on. Sisareni ei eksynyt matkalla ja oli puolenpäivän aikaan nurkilla Tuusinsa kanssa. Tai siis minun Tuusihan se on. Hänen Lapsi, minun Tuusi. Tuusi tuusinen olikin aivan intopinkeänä hevosjutuista.

Vossikka-ajelun peli. 

Matkalla tallipihalle autossa käytiin mielenkiintoisia keskusteluja. Navigaattori ei ihan toiminut kummankaan puhelimessa, joka sai aikaan naurunhörähdyksiä ja kirosanoja tasaisen verran. Kieltämättä aika koomista miten juuri siellä ei sitten navigaattorit toimikaan. Ei se Tampere nyt niin pohjoisessa ole.

Tuusi bongasi vaalenapunaisen talon, joka oli "erimakee" ja "siisti". Hän voisi asua siellä kanssani, koska Pinkkinen Kerrostalo on niin täydellistä Prinsessoille! Mitäs muutakaan. Miksi edes kysyin?! Tie-ten-kin! 

"Kato Sisko, tuolla olis Pispala!" 

"Tantti! Älä kiroile! "

Kyllä. Pispalasta tuli kirosana. Samoin kuin hotellin seinässä luki "ilmainen parkkipaikka ja lastenhoito" oli myös heti kirosana. Ihan ei löytynyt neljävuotiaan aivotuksille selvitystä. 

Hevosvoima. 

 Tallipiha oli ihana! En ole todellakaan mikään jouluisen ystävä, enkä jouluihminen ollenkaan, mutta tuolla oli aivan ihanasti laitettu paikat tunnelmallisiksi. Ei mitään ylitsevuotavaa, mutta kaunista. Visuaalinen minäni nautti. Hevosajelulle päädyttiin sitten koko porukka. Alkuun hieman arkailin haavan ja selän puolesta, mutta suostuin kuitenkin. Kuljettaja lupasi yrittää olla hellävarainen ja yhden hevosvoiman kulkupelikin näytti lempeältä. Olikohan se jotenkin fuulaa?

Ajelu itsessään oli kyllä mukava. Vähän oli viileää, mutta kuitenkin. Olin edelleen hymyilevä ja idiootti samaan aikaan. Vossika-ajelun jälkeen Tuusinen halusi vielä ponitalutukseen. Tilaisuuksia ei ole aiemmin ollut ja tämä käytettiin heti hyväksi. Olihan se aivan fiiliksissä. Ja kuin kala vedessä. Talutusreissun jälkeen hän ilmoitti haluavansa oman ponin. Kuinkas sattuikaan.

Neiti tahtoo ponin kyytiin. 

Olimme valmiita lähtemään kohti kotia, mutta Tuusisen matkan viimeinen kohde oli Peppi Pitkätossun elokuvassa mukana ollut karuselli. Luulisi, että kylmä ilma olisi käynyt kasvoille ja ollut inhottava. Mitä vielä? Penska oli aivan onneissaan pyörimisestä ja leikistä. Taisi se jotain laulaakin siellä pyöriessään.

Jihuuu! Peppi Pitkätossun karuselli. 

Vielä matkaeväät mukaan ja nokka kohti kotia. Tai joidenkin kotia. Lupasin jäädä Hyvinkäälle Tuusin kanssa leikkimään. Lähtö teki tiukkaa. Olisin halunnut nähdä enemmän, tehdä enemmän ja imeä itseeni vielä hippusen verran Tampereen Taikaa. Ei auttanut ja auton nokka käänneettiin etelään. Ikävä jäi. Asentoakin oli vaikea löytää, sillä selkä oli nyt jo liekeissä. Liekeissä soi myös Siltsun versiona takapenkillä. Matkamusiikkia kerrakseen.

Matkaeväkset. Aikuisten kahvi ja kaakao. Lapselle maggara. 

Niin se meni, matka. Jäljellä oli hengailua Hyvinkäällä. Haavahoitoa keittiön pöytään nojaten ja läheltä piti-tajunnantason laskuja. Voi kai sitäkin kokemuksena pitää, että on niin terävä ja kirkas kipu jotta ihan tähtiä näkyy. Näin kävi. Onneksi paikalla oli maailman paras hoitaja Tuusi ja terapiakoira.

Alla olevat kuvat, viimeisen poislukien on Tuusin kuvaamia.

Terapiakoira. 

Ajatuskupla vain puuttuu. 

Lapsi kuvaa tärkeitä asioita. 

Menikö asiat pieleen, kun tuli pannukakku? (kuvan otti Lapsi)

Eläimen MielenOsoitus. 

Viimeisen kuvan otin koiran mielenosoituksesta sisarelleni. Sisko lähti käymään kaupassa ja koira reagoi näin kun ei päässyt mukaan. Tuolla lumisateessa se oli niin kauan, että oli lähes valkoinen. Tuolloinkin saapui sisälle vasta kutsusta. Tai käskystä oikeastaan. Hömelö koira!

Tampere, oi tampere. Vielä minä palaan takaisin entistä ehompana.
Lupaan sen. 

Yäk-osastoa ja tyhjyyttä.

Otetaan se yäk-osasto heti alta pois.
Haava on oudon kipeä.
Siis se haava, joka tulehtui ja sitten putsattiin sairaalassa samalla kun stimulaattori otettiin pois. Se on juiliva. Pääsen huomenna näkemään ihmistä joka voi sitä vähän vilkaista ja ottaa minulle valokuvan. Tikit otettiin viime viikolla pois ja se oli aika tuskaista. Ne olivat oikein imeytyneet nahkaan ja kudokseen. Sairaanhoitaja joutui parin kanssa tekemään töitä. Yksi aiheutti kylmiä väreitä ja kaksi kirvelsi oikein huolella. Sen jälkeen reiät myös rupeutuivat. Niissä on kaikissa pieni rupi päällä, enkä uskalla todellakaan edes koskea niihin.
Mutta ei kutise enää! Ennen tikkienpoistoa selässä oli sen aikainen kutina, että itsehillintä oli todella koetuksella.

Muutoin on vähän tyhjää.
Valmistelen postausta kuun vaihteeseen sijoittuvasta jutusta, joka on kyllä ihan mieletön. Etukäteisvalmistelut ovat menossa hyvää vauhtia, vaikka aikaa on. Tai on ja on. Neljä viikkoa on aikaa. Kuukausi.
Tällä hetkellä kalenteriin on täytetty yksi SuunnitteluPalaveri Ystävän kanssa, Tuusin yökyläily, Kansallisteatterin Frankensteinin ennakkonäytös, yhdet tupaantuliaiset ja erinäisiä terveydenhuoltomerkintöjä. Ei kai siis mitenkään liioiteltua, että todella odotan tuota kuun vaihdetta.

Olen myös ehkä saanut ratkottua yhden asian selville "mitä haluan"-kategoriasta.
Mutta tämä on vielä niin iso ehkä, etten pysty käsittelemään sitä kokonaisena. Pilkon sen palasiin ja pureskelen vähän kerrallaan. Mieleni muuttuu kuin tuuliviiri, sillä pelkään.
Silloin kannattaa ottaa rauhallisesti.

Himmeet bileet!

It was such a party! Partay!! Wohooo!
Ha!
Vuodenvaihteen bileet pitivät sisällään "ilo"tulitteita entisessä kotikunnassa, 45min odotus taksia (jota ei koskaan tullutkaan), kaksi alkoholijuomaa, hyviä naposteltavia, aivan paras seura ja nukahdus sohvalle! Että niin kovat bileet!

Meillä oli kahden hengen kostobileet.
Hyppäsille ilmaan kellon lyödessä 12. Katsoimme pommitusta ja sotaa olohuoneen ikkunasta. Näimme miten idiootit teinit heittivät itsensä päälle sähikäisiä. Jestas. Toivottavasti siinä ei käynyt kuinkaan. Yhden takkia tapputtelivat ja toinen oli kyyryssä pidellen kasvojaan.

Muutoin katsoimme telkkaria, dvd:tä, höpöttelimme, mutta lähes kokoajan olin vain väsynyt. Taksin odottaminen uuvutti minut, enkä oikein missään kohtaa piristynyt.

Nyt se on sitten vuosi 2013.
Toivon muutamaa asiaa tapahtuvaksi. En tehnyt yhtäkään lupausta, paitsi sen, että pyrin edelleen siihen mihin tähänkin asti. Selvittämään mitä haluan.
Sen jo tiedän, että haluan Tampereelle, mutta realistinen puoleni tiedostaa sen tulevan vasta kun fyysinen olomuoto on paremmassa jamassa.

Naputtelin tänään kelan papereita paremmalle tolalle. Varmaankin ainoa fiksu teko vähään aikaan. Päättyvien tukien osalta laitoin jatkohakemukset menemään, toimitin liitteet ja nakuttelin muutosinfoa tiedoksi. Ruuaksi väkersin punajuurikeittoa. Esivalmisteluihin taukoineen puolitoista tuntia. Samanmoinen kiehumiseen. Ei mikään pikalounas. Sekaan lisäsin vähän joulusta jäänyttä vuohenjuustoa. Kyllä se ihan hyvää oli.

Vuosi päättyi antibiootin ottamiseen ja alkoi sillä. Tulehdusta ei huolestuttavaa määrää ole, haavat ovat siistejä ja kutisevat paljon. Kutina sekoittaa aivan varmasti jossain kohtaa pääni.

Suurin muutos viimeiseen pariin vuoteen on kuitenkin erään velvollisuuden päättyminen vuoden siirtyessä eteenpäin. Ei velvollisuuksia suuntaan, joka on ollut jo hyvin iso osa arkea. Kieltämättä outoa, mutta ehkä siihen on totuteltava. Eikä se silti tarkoita pysyvästi niiden asioiden katoamista. Vain sen velvollisuuden. Vaikkakin sain eilen päähäni ettei seuraani kaivata tai etten olisi tervetullut "mestoille" näiden velvollisuuksien poistuttua.

Elämä opettaa, tieto lisää tuskaa
(Mitä tänne jää - Erin - Vain Elämää)