Eurydike-ennakko @Kansallisteatteri 18.1.2013.

Ennakosta toiseen. Frankensteinin ennakossa oli jaossa etukuponkeja, joilla oli oikeus ostaa itselleen edullisempi lippu seuraavaan ennakkoon, Eurydikeen. Ensi-ilta näytelmälle on tätä kirjoittaessa eli 20.2.

Sarah Ruhl - Eurydike
Suomennos - Michael Baran
Ohjaus - Yana Ross
Dramaturgi - Ewa Buchwald
Eurydike - Emmi Parviainen (TeaK)
Orfeus - Harri Nousiainen
Eurydiken Isä - Juha Muje
Tuonpuoleisen Herra - Petri Manninen
Eurydiken Isoäiti - Terhi Panula
Äänekäs Kivi - Antti Pääkkönen
Pikku Kivi - Saska Pulkkinen (TeaK)
Iso Kivi - Jesse Vinnari (TeaK)
Vanha Nainen, numeortiedustelun Anneli, Orfeuksen seuraava vaimo - Pirjo Luoma-aho

Lavastus ja puvut - Zane Pihlström, Musiikki - Antanas Yasenka, Valosuunnittelu - Aslak Sandström ja Ville Toikka, Äänet - Veli-Pekka Lahtela, Videosuunnittelu Petri Tarkiainen, Naamiointi - Laura Sgureva ja Petra Kuntsi

Orfeuksen ja Eurydiken tarina on toivottavasti jollain tavalla tuttu. Tokikaan tässä kohtaa ei ole haittaa jos ei ole. Sarah Ruhl on tehnyt erinomaista työtä ja Ewa Buchwaldin dramaturginen näkemys tuovat tarinasta esiin uuden puolen. Vanhasta tarinasta tulee näin täydempi, aukkojen täyttyessä uudella tulkinnalla. Orfeus matkaa kyllä manalaan hakemaan vaimoaan takaisin ja loppu on edelleen yhtä lohduton, siinä ei muutosta näy. Ei käy kuolemaa uhmaaminen. Mutta tässä kohtaa siihen on saatu myös palasia raikkautta ja uuden tuntua. Eurydiken näkökulma asioihin ja modernin maailman tuominen ovat molemmat asioita, jotka pitävät otteessaan.

Esitys on tekstitetty englanniksi ja venäjäksi, joka haittasi alkuun. Tekstitys tuntui spoilaavan muutaman repliikin ja ihan alkuun myös söi luonnollisuutta näyttelijöiltä. Tätä luonnottomuutta kesti toki vain ensimmäisen 10 minuutin ajan, jonka jälkeen näyttelijät ehkä itsekin pääsivät jotenkin parempaan vauhtiin.

Kansallisteatterin Eurydike on vahva teos. Se tuo erilaisella tavalla meille katsojille eteen nykyajan. Sen, miten sittenkään ei mikään ole muuttunut ja mies määrää. Nainen voi yrittää, mutta miehen mielitekojen mukaan mennään. Mies tekee sormuksen, mies juhlii häissä, nainen valmistelee hääkakkua yksin. Niille kiihkofenimisteille joiden mielestä euroviisu on uhka tämä olisi mielenkiintoista katsottavaa. Moneltako nousisi savu korvista kun nainen kertoo miten mies jättää joitain asioita täysin naisen vastuulle. Puhumattakaan naisen juhlinnan seuraamuksista.

Eurydike on ohjaaja Yana Rossin ensimmäinen ohjaus Suomessa. Ross on tehnyt ohjauksia Liettuassa ja Saksassa. Suomen debyyttiohjaus onkin kansainvälisyyttä henkivä. Tekstitysten lisäksi mukana on venäläiseltä kuulostavaa diskomusiikkia, visuaalisia elementtejä ja symbolismia. Itsellä ainakin näiden myötä nousee esiin, että puhuttu kieli voisi olla mikä vain, näytelmän päähenkilöt voisivat olla missä päin maailmaa tahansa. Eivätkä he missään vaiheessa profiloidu minkään mantereen edustajiksi. Hahmojen universaalius nousee esiin ohjauksen ratkaisujen kautta. Sen lisäksi näyttelijävalinnat korostavat ohjausta. Kuten hyvän teatterin kuuluukin.

Luettuani Helsingin Sanomista Yana Rossin haastattelun ihastuin uudelleen ratkaisuihin. Ross käyttää rohkeasti niitä draaman peruslakien yksinkertaisimpia kikkoja hyväkseen, joita ei kohtaa kovin usein. Kuten näytelmän aloittaminen ilman odotusta. Ei mitään alkuhiljaisuuksia, vaan suoraa toimintaa. Ohjauksessa on myös Brechtiläisiä piirteitä, joiden kautta katsoja joutuu myös itse valitsemaan kantansa. Auttaako hätää kärsivää, vai olla "muka puolueellinen" ja vaieta, aiheuttaen näin samalla hallaa hädässä olevalle.

Eurydiken vaikeinta roolia näyttelee ehdottomasti Terhi Panula. Hiljaisuuden tekeminen ei ole koskaan helppoa. Panulan rautainen ammattitaito paistaa kuitenkin läpi joka hetkessä. Hahmoon ja sen toimintaan jää jumiin, mikä on ehdottomasti vain hyvä asia.

Rossin ohjaus tuo myös vahvan fyysisyyden lavalle. Sen, mitä olen kaivannut pitkään. Ei todellakaan mennä siitä mistä aita on matalin, heittäytymisen ollessa avaintekijä. Emmi Parviaisen roolityö näkyy ja tuntuu. Fyysisyys on hienoa, eikä kalpene akrobatiaan taipuvien Kivien rinnalla. Ohjaus myös haastaa nuorta näyttelijää asioihin, joiden toimivuutta epäilisin, jos vain kuulisin niistä. Kuitenkin tapahtumien edetessä ostan ratkaisut ja ne toimivat.

Nautin suuresti näyttelijöiden monipuolisuudesta. Petri Mannisen "molemmat puolet" ilahduttavat suuresti. Näyttelijää, joka hallitsee niin komedian kuin draamankin on kerrankin käytetty monipuolisella tavalla. Usein kun näkee niitä, että jompi kumpi puoli jää vajaaksi. Nyt ei jää. Mannisen roolityö kirvoittaa niin vedet silmiin naurusta, kuin vihan rintalastan taakse ällötyksestä. Pirjo Luoma-ahoa ei meinaa alkuun tunnistaa ja Kiviä näyttelevä kolmikko häikäisee kehotyöskentelyllään.

Ainoa, johon huomaan väsähtäneeni on videokuvan käyttö. Videotehosteita on ollut niin paljon, niin monissa teoksissa ja vain lisääntyvällä määrällä, että sen aika alkaa jo olemaan ohi. Siihen väsähtää. Ehkä siksikin, että edellinen näkemäni näytelmä samalla lavalla pohjautui niin vahvasti videoon, ettei tämä tuo kuin tylsyys-aspektin Eurydikeen. Mutta sitten Edith Gerritsmanin valokuvat ovat sitä kaivattua erilaisuutta! Valokuvat ovat kauniita ja kunnioittavia herkästä aiheesta. Tyylikkäästi toteutettuja ja huomaan vieressä istuvan vanhemman rouvan liikuttuvan niistä. Syystäkin.

Kaikenkaikkiaan Eurydiken vahvuus jakaa varmasti mielipiteitä. Alun erilaisuus ja outous voivat olla liikaa. Vahva kantaaottavuus jakaa varmasti myös. Esiin nousevat teemat ovat niitä tämän hetken vaikeita asioita. Rakkaus, vanhuus, kuolema, unohtaminen, valintojen tekemisen vaikeus.
Ennakosta poistui useita henkilöitä kesken kaiken, moni varmasi omasta syystään, mutta uskoisin myös näytelmän vaatiman avoimuuden vuoksi. Eurydike vaatii katsojalta vahvasti avoimuutta kaikkea kohtaan ymmärtääkseen kokonaisuuden. Ennakkoluulot on kyettävä siirtämään syrjään, negatiivisuudet on voitava ylittää ja kyynisyys on jätettävä narikkaan. Näillä seikoilla on iso ja merkittävä tekijä katsojalle. Sen voisi mainita näytelmän tekstissäkin. Vaativuus kuitenkin palkitaan.

Suosittelen haastamaan itsensä ja menemään katsomaan tämän. Paitsi jos haluaa elää kuplassaan ja välttelee haasteita. 

Matkaraportti. Sunnuntai.

Aika pakata kamat ja aloittaa viimeinen päivä. Mielessä vain yksi asia; kotiinpaluu 

Aamun ensimmäinen hetki on matka alas hotellilta aamiaiselle. Mun selkä on vähän rikkonaisena ja portaiden käveleminen on aika kamala jo ajatuksena. Ystävällinen T tuo sen verran aamiaista mitä saan alas. Juustoa ja kurkkua. Kivun puolesta kotimatka on oikealla paikalla, mutta toisaalta taas pää sanoo, että se helpottaisi lepäämällä vähän ja voisin vielä jäädä Lappiin. Paitsi etten todellakaan. Arkihan alkaa seuraavana päivänä. Meillä kaikilla. S ja E palaavat töihin ja me T:n kanssa erilaisiin kuvioihin. 

Alkumatka on aika hiljaisen oloinen. Otamme matkalla valokuvia, näemme parit porot (etelän tytöt innoissaan...). Sitten hups vaan ja olemme taas Rovaniemellä. 
Pysähdymme Turistilassa (eli Napapiirillä). Pohjolasta kotoisin oleva T johdattaa meidät postitoimistoon, jossa on yksi hullunmylly. Pienehköltä vaikuttava tila täynnä kiinalaisia   
Kiinalaiset tönivät, repivät, huutavat, juoksevat ja ottavat valokuvia. T sujauttaa muutaman kortin postilaatikkoon ja vie meitä - toisenlaisia turisteja - eteenpäin. Ympärillä soi joululaulut. Minun, jouluvihaajan, angstimittari vain nousee sen renkutuksen keskellä. Oikeasti, hyi! Pääsemme kuitenkin sisälle siihen rakennukseen missä joulupukki on. Pyörähdämme vessassa, shopissa ja suuntaamme sen jälkeen kohti Pukkia. 

Sen Salaisen Oven jälkeen on ihan eri meininki. Mystinen musiikki soi, on vähän hämärää ja jotkut muut kuin kiinalaiset juoksee ohi.  
Sisällä on myös Salaisuuksia, joita en aio paljastaa. 
Pääsen toisenlaisella hissillä ylös ja alamme odottaa vuoroamme Pukin luo. T valokuvaa salaa kuvaa missä Spice Girls on käynyt tapaamassa Pukkia. Edessämme jonottaa myös Äiti ja Poika. Poika on ehkä jotain kuuden vanha. Hän mököttää penkillä ja äiti yrittää painokkaasti sanoa jotain. Hetken aikaan seuraamme tilannetta ja hieman ehkä virnuillenkin mietimme mitähän siinä oikein kinataan. Kunnes E alkaa kääntämään meille tilannetta. Poika ei todellakaan tahdo mennä sisään. Siis ei ollenkaan. Istuu oikein kädet puuskassa ja muistaakseni sanookin "En tule! En tahdo!". Kieltämättä todella koomista, mutta sitten taas ei. Poikaa selkeästi jännittää niin paljon, ettei halua mennä sisälle. Lopulta äiti nappaa pojan syliinsä ja kantaa itkevän pojan sisään  Tilanne ei olisi kyllä ollut yhtään niin hauska ilman E:n toimittamaa käännöstä  

Meidän vuorokin tulee. Höpötämme pukille. On vähän hölmöä kyllä.  Kuvat napsitaan ja sitten eteenpäin. 
Rahaakin voisi maksaa kuvista  
Jep, tällähän se homma pyörii. Turisteilta rahat pois. Sitä vartenhan ne on siellä. 

Käymme sitten vielä moikkaamassa poroja ilman T:aa. Poro näyttää onnettomalta. Me turistit kuvaamme ja mietimme onko sarvet oikeat vai siihen päätä kiertävään nauhaan liimattuja  
On ihan hyvä ettei T ole mukana. Saisimme varmaan kävellä kotiin. Mutta poro näyttää onnettomalta. Minkäs sille teet. Me porokuiskaajat  

Sitten lähdetään ajamaan. Seitsemään mennessä on oltava Jyväskylässä. 
Pysähdymme kerran. Vessaan ja hakemaan evästä autoon. T soittaa lempibändiään, Rammsteinia. Nukahdan, mikä on todella harvinaista autossa.
Jossain kohtaa soi ensimmäisen kerran Mikko Alatalon - Kun sä menet Lappiin. Youtube. Omalla vastuulla!. Nauru ja tunnelma on ihan hillitöntä, edes henki ei meinaa kulkea kunnolla. 
Myös juttujen taso on nousussa. Kummeli-Span innovatiivinen ideariihi (pukuhuoneessa mm. Seksipuhelin-Marjatta ohjeistamassa riisuuntumista  ). Käsittämätön tunnelma. 

Ehdimme Jyväskylään reilusti ennen E:n junan lähtöä. Mikä on vain hyvä, ei tarvitse juosta junaan. Tunnelma on erittäin haikea. Yksi on nyt mennyt. Puhutaan vähän myös siitä haikeudesta ja se helpottaa tilannetta. Olemme edelleen ryhmä ja yhdessä. Facebook päivittyy ja yhteys pysyy. Mikään ei siis sinänsä lopu. Aika pian tulee tilanne, jossa haikeus purkautuu nauruna ja hysteriana. T jarruttaa vähän tiukempaa. Yritän samalla juoda, mutta jarrutuksen voimasta juoma pakenee pullossa pohjaa kohti. Jää juominen yrittämisen tasolle   Sanoessani sen sitten ääneen tilanne purkautuu nauruna huoltiksen pihalla. T ei meinaa päästä autosta ulos naurukohtaukseltaan.
Että näin. 
 

Matka jatkuu ja biisit soi. Ysäri, Vain Elämää, lisää ysäriä, vähän euroviisuja, mitä muita sieltä nyt sitten tuleekaan. Heinolan kohdalla, juuri ennen moottoritien ramppia noustessa tulee tuttu intro. Via Dolorosa. Tommi Läntinen.   

Viimeiset metrit menossa. Jutustelu on leppoisaa ja rentoa. Kunnes huomiomme kiinnittyy johonkin outoon edessä. Mitä hittoa. Onko se auto? Peräkärry? Mopo? Ihan sama, mutta ihan pimeä se on. Ei näy kuin pieni heijastus heijastimista kun on ihan melkein perseessä kiinni. Nomutta kiva! Hetken pohdittua on taas aika ottaa yhteys hätäkeskukseen. Ajamme auton perässä pitkän matkaa. Pakettiauto vetää perässään peräkärryä, joka on ihan täysin valoton takaa. Poliiseja ei kuulu, ei näy. Soitan uudestaan keskukseen. [i]Aiheuttaako se vaaratilanteita[i]? No, meidän mielestä se on yksi vaaratilanne, kun ei autoa voi havaita perästä ollenkaan. Ilmeisesti poliisi ei ole kanssamme samaa mieltä, sillä ketään ei näy Keravan liittymään mennessä. 

Siinä se sitten alkaa olemaan, kotinurkat.  
Kello on reilut kymmenen. Aika hyvä vauhti. Lähdimme vähän ennen yhdeksää aamulla. Hyvästelen S:n ja T:n. Saan oltua puoli tuntia kasassa. Sen jälkeen itken pitkään, avaan netin ja meitä yhdistävän sivuton, jääden odottamaan porukkaa linjoille.  

Ystävät.  
Ehkä sitä tunnelmaa ei voi koskaan mitenkään selittää kenellekään. Olen ylpeä itsestäni, että selvisin. Olen ylpeä Tytöistä, että jaksettiin. Ei tapeltu, ei kinattu ja kaikilla oli kivaa! Jos ei olisi ollut, se olisi voitu myös sanoa ääneen. Mikä ei aina ole itsestäänselvyys.

Matkaraportti. Lauantai.

Edelliseen on pakko lisätä yksi tärkeä unohtunut asia. 
Pedro Hietasen nimmari! 
S:n kanssa hyökättiin Pedron kimppuun ja saatiin Rajuin Terveisin nimmarit  
S sai vielä myöhemmin Kari Peitsamolta nimmarin oikein halauksen ja poskisuukon kera   

Day 3 - Lauantai. 

Muutaman tunnin yöunet alla. Selkä huutaa ja kiukuttelee. Ehkä vähän ahdistaa siinä aamun tunteina se väsymys ja selän "v*ttuilu". Muut lähtevät aamiaiselle ja teen itse sen ratkaisun, että olen menemättä. Osittain lähtemättömyys johtuu pelosta ja osa väsymyksestä. Nukuin sen aikaa, kun muut söi  
(mitään rapujalkaahan tässä ei ollut havaittavissa, ei!)

Tämän jälkeen me pyrähdettiin Luostolle, ametistikylpylään. Kylpylä on ehkä väärä sana, mutta semmoinen kiva pieni allas, jossa oli poreet ja hierova tappaja-suihku. Sen lisäksi vielä erillinen ametistein ympäröity poreallas. Siellä oli katossakin muutamia ametisteja. Seinissäkin oli ehkä joskus ollut, mutta aika hyvin siinä alaosassa oli vain liimat jäljellä. Mietittiin siinä lillumisen ohessa onko joku repinyt ne irti, vai onko ne vaan pudonneet itsekseen  Höyrysaunassa ei ollut Ritkejä, eikä Eerikkejä (Kauniit ja Rohkeat-viittaus). Vähän oli jännä fiilis mennessä, koska semmoinen kutupari kävi ametistialtaassa olemassa piilossa  

Rentouttavan hetken jälkeen palattiin Pyhälle, sillä suunniteltu ohjelma painoi päälle. Oli edessä Honda-visa. Tai leikkimielinen joku. Meidän piti suunnitella radiomainos, jossa piti esiintyä Novalaisten antamat sanat. Jotenkin tosi sellainen "perus-improtehtävä" tuli heti mieleen. Ryhmä Tytöt suunnitteli, veivasi, väänsi ja käänsi ja lopputulos oli kyllä just niin meitä kuin vaan voi  Siinä oli laulua, vitsiä ja lainauksia biiseistä  
Team Hondalla oli Honda-mies. Joka oli suht suoraan radiosta. Ja sitten ne hävisivät


Kilpailun jälkeen suuntasimme huoneelle. Hääräilimme, hengailimme. Päätimme lähteä vielä kerran käymään huipulla. Porukalla suuntasimme hissillä ylös. Tunnelma oli S:n ja minun kohdalla samanlainen mitä edellisenäkin päivänä. Pelkoa, hysteriaa ja euroviisuja kiljunnan yhteydessä. Ylös päästessä T ja E ilmoittiva tulevansa eri kyydillä alas.
Ylhäällä joimme kaakaot, höpötimme, nautimme maisemista - mitä niitä nyt näkyi - ja lähdimme suuntaamaan alas. T ja E menivät menojaan, kun me S:n kanssa jäimme vielä vähän kuvaamaan maisemia. 

Niinkö tälleen...

 
Hyvästelimme hissihepun ja aloitimme pelottavaakin pelottavamman matkan alas. Vakavissaan. Tällä kertaa matka oli pelottavampi, kun yhtäkkiä sumusta leviää eteen maisema kaikkeudessaan. Vähän pimeyttä, valoja ja etäisyydet vain kasvavat. Pelotti niin että melkein itketti. Lohduttelimme toisiamme ja olimme iloisia päästessämme alas. Paitsi ettei vaunu hidastanut. Eikä kuomu noussut ylös!! MITÄ?! APUA! En päässyt hissistä tarpeeksi nopeasti ylös, vaan huomasimme siinä aina nopeastikin olevamme matkalla ylös!! UUDESTAAN! Ei.... Aika horroria se olikin. Puolet matkasta ylös otti niin paljon päähän, ettei ehtinyt pelottamaan. Naurua kyllä piisasi  Ylhäällä oleva hissiheppu oli vähän hämmentynyt meidän paluusta. Emme liikahtaneetkaan, vaan jatkoimme samalla vauhdilla alas. Eikä se kyllä ollut yhtään sen helpompaa! Ei todellakaan! Jälleen itketti.
Lopulta pääsimme kuitenkin pois. Kyseessä oli ihan inhimillinen vahinko, mutta meidän kannaltamme ei niin mukavaa! Mutta naurua siitä kyllä sai. Naama oli aivan kipeä nauramisen lopputuloksena. Myös meidän ympärillä tilanne herätti hilpeyttä! Että näin jälkikäteen se oli kyllä koomista, kun jää hiihtohissiin jumiin. Siinä hetkessäkin se oli aika koomista! 

Tämän seikkailun jälkeen palasimme hotellille. Esivalmistelimme ruuan. T taisi käydä saunassa? En muista. Sen vain, että tarkoituksena oli syödä Putous ja katsoa ruoka. Oikein löhöporsaina siinä Putouksen aikana lähti meidänkin tunnelma nousemaan.  

Esivalmisteltu

 

Illan geimejä ajatellen parkkeerasimme penkin kanssa hyville paikoille. Siihen tuli myös muutama muu mestoille. Myös sellainen, jonka kanssa löytyi yhteisymmärrys tuolin ja hengaamisen suhteen. Kukaan ei kai ollut kenenkään edessä ja meiksät bondaa, hei. Jou! 
No ei vaines. Mutta siinä oli hyvä olla. Oli Peitsamo. Sen jälkeen Sici and the Boogie Brothers oikein nostamassa tunnelmaa kattoon ja vetämässä mielettömän hyvän mielen setin!  Bändiä ei vaan voi olla hehkuttamatta! U-P-E-A! 

Kiipesin kaiteelle istumaan, sillä halusin nähdä Samulin ja vähän pelotti istua muiden navan korkeudella. Humalaisten määrän lisääntyessä kun ympäröivien ihmisten töniminen vain kasvoi. Siinä istuessa ja Samuli Edelmannia odotellessa oli kyllä juuri niin ahtaan näköistä, että hirvitti. 

Samuli oli... hyvä. Ei, oli se vähän enemmän kuin hyvä. Ei ihan vielä helvetin hyvä, mutta hyvä. Just semmoinen hyvä mitä pitikin. Bändi jammaili aivan mielettömällä tavalla ja sitä oli todella mukava seurata. Musiikin riemu tuntui rintalastan alla, siellä missä pitääkin. Oli myös ihana olla paikalla mistä näki lavalle! Rumpusession (samuli ja rumpali soittivat yhdessä rumpuja ja bongoja antaumuksella ja Lenni-Kalle Taipale peesas) aikana olin taivaissa. Rummut  

Näkymä ilman, että kameraa tarvitsi kauheasti nostella pään yläpuolelle.

Samuli sai mut herkistymään jo aika alkuvaiheessa. Lopulta korkki poksahti "kaikki tahtoo"n aikana. Itkin kuin hullu. Lopulta naama oli niin märkä, että se piti kuivata paitaan   Onneksi S:lla oli nenäliinat mukana  
Se oli kuin nuppineulalla olisi poksauttanut ilmapallon rikki. Poks! Mutta se raivoitku puhdisti ja samalla löysin pienen vastauksen siihen mitä haluan. Elämältä. 


Samulin lopetettua oli takki aika tyhjä. Kai me siinä jotain vielä seikkailtiin. 
Kumpana iltana me oltiin siellä discossa? Perjantaina kai?  Miten vaikea voi olla tämmöistäkään muistaa! 
Ei kuitenkaan oltu niin myöhään mitä edellisenä iltana, kun seuraavana aamuna olisi kotiinpaluu. Eli Helvetillinen Automatka vol. II. 

Känytessämmetakaisin huoneelle oli ilmassa jo vähän haikeutta. Ehkä se johtui siitä pillittämisestä ja siitä, että valmistautui henkisesti lähtemään kotiin.