Keikkaraportti keväältä, Antti Tuisku - levyjulkistamistilaisuus.

Antti Tuisku @ Tavastia, 10.5.2013.

Antin keikkahan oli ajallisesti ennen P!nkiä, toukokuun alussa.
Silti edelleen on vaikea sanallistaa tuon illan tunnelmaa ja kokonaisuutta.

Keikka oli Tuiskun ensimmäinen Tavastian keikka, muttei toivottavasti viimeinen. Samalla juhlittiin uunituoretta levyä, Toisenlainen tie. Itse olin koko päivän luukuttanut levyä kotona spotifyn kautta. Olin aika äärimmilleni viritettynä saapuessani Tavastialle. Ovet saliin olivat vielä kiinni ja jännittyneen odottava tunnelma kutitteli iholla. Itse stressasin vain hyvän paikan saamisesta. En halunnut jäädä jalkoihin ja vakaa suunnitelma oli päästä reunalle, penkille muiden päiden yläpuolelle.

Yläpuolelta olikin sitten vähän rennompaa seurata keikkaa. Mitä nyt jollain oli ilmapallo mukana, jonka siirsin aika-ajoin sivuun kepillä. Vaikka pidänkin My Little Ponysta, ei se siinä keskellä näkökenttää ollut kovinkaan hemaiseva ilmestys.

(c) Tiia Santavirta, Chaos Tube

Keikka itsessään oli kuin kanuunan suusta lauottuja kuulia suoraan. Olin ehkä itse niin vastaanottavainen ja avoin, että kappaleet iskivät todella kovaa rintarangan taa. Eniten sinne iskivät silloin ja iskevät edelleen Jää tai mee, Pysy lähellä mua, Rakkaus on, Ihmiset, Namaste, Itsepäiset ja erityisellä tavalla myös Mies. Leilan kauneus on ihana, mutta en ole antanut itselleni lupaa kiintyä kappaleeseen.

Levynjulkistamisessa soitetaan kuitenkin myös vanhoja kappaleita. Yleisö on ihan tulessa ja minua vähän pyörryttää. Antti on kovassa kunnossa ja tämmöinen hitauteen pakotettu vallan hengästyy. Silti huomaan olevani täysillä mukana, mikä tietysti kostautuu jälkeenpäin.

(c) Tiia Santavirta, Chaos Tube

Yleisö on myös muutoin erittäin paljon artistin puolella. Paikka on tupaten täynnä ja välillä fanityttöjen äänimyrsky saa seinät tärisemään. Tuisku on valloittanut Tavastian legendaarisen lavan ylivoimaisella tavalla! Uusi levy on hienoakin hienompi ja paluu lavoille hiljaisuuden jälkeen tehty niin tyylikkäästi, ettei kenenkään tarvitse epäillä enää. Johan sen vakuutti levyn ensimmäinen sinkku, Rakkaus on, joka totisesti räjäyttää yleisön tuleen.

Seuraavana päivänä mun kroppani on aivan hajalla ja infernaalinen on pieni sana vain. Silti sisällä kuplii se hieno ja energinen ilta, jonka aikana lavalla säteilee ihminen, jonka läsnäolo ja lavakarisma on niin suurta, ettei sille kannata hirveän avoin olla. Sen alle voi myös murskautua, ainakin herkempi ja haavoittuvampi ihminen. Tuisku ei ole mikään pikku myräkkä, vaan poppimainen hirmumyrsky, jonka jälkeen on varmasti pyörryksissä ja sekaisin. Jalat menee alta ja pumpulimainen olotila jatkuu pitkään. Kyllä, olen muuttunut fanitytöksi, tai faniaikuiseksi.

(c) Tiia Santavirta, Chaos Tube

Hieno artisti.
Hieno mies.


Kuvat Chaos Tube-blogista, kuvaajana Tiia Santavirta. Kuvien oikeudet hällä, ei minulla. 

Keikkaraportti keväältä, P!nk

Keikoilla on sentään käyty. 

Eräs kaveri totesikin ettei ikinä tiedä olenko kotona, vaikka sairaslomalla olenkin. 

Tarkoittaako sairasloma sitä, että pitäisi kokoajan olla vain kotona? Kun kyse ei kuitenkaan ole tarttuvasta taudista. Ei kyllä kestä kenenkään pää pelkkää kotona makaamista! 

Pink @ Hartwall areena 28.5.2013.

P!nkin keikkaa tuli odoteltua piiiiitkääään! Liput hankittiin T:n kanssa jo joskus marraskuussa ja keikka oli toukokuun lopussa. Lämppärinä P!nkillä oli Redrama, joka ei ainakaan mua lämmittänyt yhtään. T. sen sijaan oli aivan liekeissä ja fiiliksissä. Hartwall areena itsessään on semmoinen "ihan okei" paikka. Järjestelyt on vähän kököt, mutta tekniikka ja äänentoisto toimivia. Itse kaipasin todella paljon vettä keikan jälkeen, mutta sitä ei ollut missään saatavilla. Eikä omia vesipulloja saanut vielä paikanpäälle. Seurauksena seuraavana päivänä migreeni, vaikka join kotiin tullessa vettä ihan roimasti. 

P!nk itse oli ihana ja energinen. Keikkapäivänä olin itse vähän muissa maailmoissa ja virittäytyminen tunnelmaan oli hidasta. Paikanpäällä kaikki kuitenkin muuttui ja pääsin keikkamoodiin. 

Kirjoitin aiheesta toki raportin foorumille, jonka päätin heittää nyt tähän. Olen edelleen täysin samaa mieltä kaikesta, joten miksi kirjoittaa uudestaan kun voi kopioida omaa tekstiään!

Vaikka kaikki Pinkin biisit olivat käsittämättömän hienoja, niin mun sykähdyttävimmät hetket tulivat ennen loppuhuipennusta vanhojen biisien potpurilla, jossa oli Most Girls, There you go  ja You Make Me Sick (muistaakseni )  

Sen lisäksi. Rumpusoolo!   hullu:      oliko tarpeeksi hymiöitä? 
Mun sydän lähti irti ja räjähti!! Rä-jäh-ti! En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa vai mitä. Tuijotin vain suu auki, kun sisälläni täpinöi niin kovaa, etten edes hengittänyt kunnolla. Se fiilis! SE!!! RUMMUT! SE FIILIS !!!! (Tuliko tarpeeksi selvästi?) Kun tuntui ettei maailmassa ole mitään esteitä, eikä mikään pidättele mua pätkän vertaa ja kaikki kyllä järjestyy ja miten ne basarit ja lautaset ja mitkä ikinä sai mut nousemaan kaiken yläpuolelle ja miten ikinä, IKINÄ, ei ole mitään parempaa kuin rumpujen rytmi, joka on yhtä varmaa kuin sydän. Sydän ja rummut, niiden takia mä voisin seotakin. 
Sen lisäksi kun siltä huumaltani tajusin, havahduin että myös se Pink hakkaa rumpujaan ja ilmoille pärähtää We are we are 
Se hetki oli niin lähellä täydellisyyttä! 

Tämän hetki sekoitti mun pakan niin totaalisesti, etten oikeasti muista enää missä järjestyksessä biisit tulivat. Mikä tuli ensin ja mikä jälkeen. Akustisten kappaleiden aikana olisi ollut hieno fiilis, jollei idiottiyleisön kännyköiden salamavalo (joiden tehot muuten on voimakkaampia kuin järkkäreiden taskulamput...  ) olisi pilannut sitä  
Voisko palata siihen aikaan, kun salamalla kuvaaminen oli kielletty  Urpot! 
Mua häiritsi tosi paljon se halogeenien loiste ihan joka puolella. Toinen yrittää vetää kaunista ja herkkää ballaadia ja yleisä on ihan läpi valaistu, koska kännykät   

Toinen, joka sai multa jalat alta oli Wicked Game. Pink esitti kappaleen hyvin omanlaisenaan, mutta uskollisena alkuperäiselle. Se oli keikan ainoa hetki, kun jouduin taistelemaan todella kovaa itkua vastaan. Kappaletta tukeva koreografia oli upeaa työtä ja toki rutiinin takana oleva useat esityskerrat ja tarkka harjoittelu näkyivät. Mutta samalla se luotto, jolla artisti ja tanssijat toimivat kappaleen aikana oli yhtä herkkää kuin Wicked Gamekin.  

Väliosat (eli vaatteiden ja lavasteiden vaihdot) oli myös rakennettu hienoksi osaksi kokonaisuutta. Felix kävi heilumassa ja olemassa huippu, samoin kuin tanssiesitykset. Nykytanssin ilmaisu on nousemassa mulle korkeammalle, vaikken jotenkin ole aiemmin päässyt tanssiin sisälle yhtään. Tanssi vaatii niin paljon, ettei sitä voinut kuin ihastella kerta toisensa jälkeen. Tanssijoille oli mielestäni myös annettu omaa aikaa ja arvoa muutenkin kuin vain taustatanssijoina. Heillä oli esityksessä varattu omaa aikaa ja annettu taiteelle tilaa. Eikä se ollut vain tyhjää täytettä! 

Try oli käsittämättömän hieno! Ilma-akrobatia ja videollakin nähtävä koreogragia oli mykistävä! Eikä sitä voi sen enempää oikein mitenkään kuvailla. 

Shown osaset olivat kyllä rakennettu harkiten. Ilma-akrobatia, tanssi, musiikki, bändin palaset ja yhteinen show kyllä välittyi. Keikka oli samaan aikaan intiimi, mutta myös suuren luokan show. Pink antoi eturiviläisille nimmarin, josta se onnellinen voi käydä ottamassa tatuoinnin , sai läjän lahjoja (muumi ja ne itse taotut korvikset  ) ja veti oikeasti todella taidokkaan esityksen. 

Koen itsekin pientä krapulaa (sekä migreeniä ja keho-ongelmaa) eiliseltä. 
Vaikka en ihan joka hetki ollut ihan täysillä läsnä, niin hieno kokemus. 
Encoren So What oli niin täydellinen lopetus, että vaikka kaipasin Funhousea ja Family Portraittia, niin ei se mitään. Ens kerralla! 

P!nk on ollut pitkään sillä Must See-listalla, mutta aina aiemmin liput menivät vain ohi. Olen ehkä vähän onnellinen vieläkin tämän keikan toteutumisesta. P!nkin keikalle ehdottomasti uudestaan, jos vain muut detaljit onnistuu!

Kaikkea aikanaan.

Kesä meni. Viime hetket on käsillä ja yritän imeä itseeni sitä valoa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Parhain tapa siihen lienee tällä hetkellä yksinkertaisesti tuijottaminen ulos.
Niinpä niin, tuijottaminen ulos omalta sohvalta, kun uloskaan en pääse. Odotan edelleen operaatiota.
Sitä, minkä piti olla ensin kesäkuun alussa ja sitten elokuussa ja nyt sen pitäisi olla ylihuomenna. En luota enää vähääkään toteutumiseen. En sen viime kerran jälkeen. Tulin kotiin sairaalasta edelleen hieman esilääkittynä ja päästäni pyörällä. Olin mennyt sairaalaan edellisenä iltana, nukkunut äärettömän huonosti, jännittänyt koko päivän ja saanut esilääkkeenkin, kun hoitaja tuli kertomaan peruuntumisesta. Alunperin kirurgi varoitti että toimenpide saattaisi peruuntua, mutta sen pitäisi selvitä aikaan x ja x. Selvisihän se, positiivisella tavalla, jolloin sain esilääkkeen. Jonka jälkeen se sitten peruuntuikin.

Kohta on siis takana 9 kuukautta pelkkää odottamista. Melkein kuin lasta odottaisi, muttei sentään. Onhan stimulaattorinkin laittaminen eräänlainen elämänmuutos. Ainakin tämän hetken elämäntilanteeseen verrattuna.

Miksi sitten en kesällä kirjoittanut?
En jaksanut. En saanut itsestäni irti mitään ylimääräistä. Pikemminkin vain laahustelin sinne ja tänne. Kävin Lapissa, parilla keikalla, näin ystäviä, Turkua, nautin kesästä ja polttelin jäitä. Sen lisäksi yritin pitää yllä jonkinlaista päivärutiinia ja siinä kyllä eeppisesti feilasin. Sen lisäksi peruuntuneen leikkauksen jälkeen järjestelin asioita uusiksi, koska kaikkihan oli laskettu sen varaan että toimenpide tehdään. Koko tapahtuman jälkeen väsähdin myös aika huolella. Olen ollut väsyneempi kuin pitkiin aikoihin, alakuloisempi myös.

Taksi huomiselle on tilattu, tavarat melkein pakattu ja taas kutsuu Töölö. Se, mitä siellä tapahtuu jää nähtäväksi.