Sosiaalisen median paine.

Tein Fanfestissa mielenkiintoisen havainnon. Ei tämä ihan uusi juttu ollut, mutta nyt vasta heräsin faktojen kautta tarkastelemaan asiaa.

Sosiaalinen media ei ole vain väylä pitää yhteyttä, vaan on muodostunut tänä päivänä asiaksi, jota ilman olevat putoavat pois valtavirran ulottuvilta. Ennen riitti että hallitsee vain se facebookin. Nyt pitää olla vähintään vielä twitter tai edes instagram ollakseen hip ja cool. Älypuhelin on ehdoton tai ei ehdi mukaan.

Itse en koe tästä niin suurta painetta, mutta mieleni kääntyi kasvavia sukupolvia kohtaan. Olen huolestunut!
Varsinkin kun kokoajan huudellaan taloudellisen taantuman ja globaalien likviditeettiongelmien kasvusta, on järjetön ajatus että olet totaalisen out ilman kaikkia sosiaalisen median kanavia.

Itse huomasin olevani täysin pihalla lempisarjani asioista kun en ollut koskaan käynyt lähelläkään tumblria. Nyt olen, enkä ymmärrä miksi. Kaipaan ehkä vähän sitä ysärimeininkiä missä oli vain se nettisivu ja siellä ehkä linkki toiselle nettisivulle. Kuvat levisivät niiden kautta ja mitään videopalveluita ei oikeastaan ollut. Joillain oli enemmän serveritilaa ja heidän sivuillaan oli videoita ja ne piti ensin ladata koneelle ja sitten vasta pääsi katsomaan niitä.

(www.lolcatz.com)

Nykyisin meno on paljon vauhdikkaampaa. Kun joku kirjoitus taikka kuva ehtii facebookiin se on jo viikon levinnyt muissa väylissä. Kuvakaappaukset, gif-animaatiot ja näiden yhdistely on uskomaton suo, johon uppoaminen vie mennessään.

Minulla on käytössä facebook, koska pidän sitä kautta myös yhteyttä ihmisiin. Twitter, jonka koen liian vauhdikkaaksi ja nyt se Tumblr-tili, joka on vauhdikkaampi ja valokin taitaa jäädä jälkeen siihen vauhtiin mikä tuolla on.

Mikä ero näillä kaikilla on? Facebookissa suurin osa on omilla nimillään, mutta siellä on selkeä viestisysteemi ja rajaton määrä tilaa kirjoittaa. Twitterissä on rajoitettu merkkimäärä, osa ihmisistä on nimimerkin takana, osa tileistäkin on feikkejä (no on fb:ssäkin kyllä). Twitterissä voi linkittää oman viestinsä sillä kuuluisalla hastagilla ("hästäkillä") osaksi laajempaa viesti- ja keskusteluketjua. Viestien tarkoitus olisi olla jotenkin lyhyitä ja napakoita, mutta suurin osa viesteistä on täynnä lyhenteitä, joita voi olla vaikea ymmärtää ilman sanakirjaa. Silti siellä leviää uutiset aika nopeastikin.
Tumblr taas on "blogipalvelu". Miksi lainausmerkeissä, no kun en pidä sitä bloggaamisena, että vain jaetaan toisten käyttäjien kuvia ja gif-animaatioita. Suosituimmat kuvat voivat tulla vastaan useita kertoja ja vielä pitkänkin ajan päästä. Silti kuvat uusiutuvat jo vuorokaudessa radikaalisti ja materiaalia on loputon määrä. Hästäkit ja ihmeelliset sanayhdisteet vain vilisevät silmissä kun yrittää pysyä edes kymmenen blogin sisällössä mukana.

Sitten on vielä pinterest, instagram, livejournal, reddit, youtube ja mitä näitä nyt onkaan! Puhumattakaan perinteisistä blogeista ja vielä harvinaisemmista, keskustelupalstoista. Lista on loputon!

Someähky on valmis. Miten tässä mukana pysyy kehittyvä nuori? Ei mitenkään ilman niitä välineitä. Miten näiden lasten vanhemmat? No niinpä niin. Aika pieni on se prosentti joka tietää hästäkin merkityksen. Risuaita se on, mutta mihin sitä käytetään? Mikä vitteri, tumb..häh?! Ainakin ihminen, joka ei pyöri pääkaupungin kuumottavassa nosteessa ja sen hektisyydessä. Se tavallinen perheellinen ihminen ei ehdi näiden vauhdikkaampien medioiden kyydissä, puhumattakaan ihmisestä jolla ei ole ad/hd-vauhtia ajattelussa. Itsekin pidän itseäni nopeana oppijana, mutta tässä menee se raja. Pysyäksesi sosiaalisessa mediassa kyydissä pitää siellä olla kokoajan! Aivan kokoajan!

Uskon vielä, että näitä some-palveluita on vielä lisää ja kokoajan luodaan uusia. Jo tämän kirjoituksenkin tekeminen saa aikaan ähkyn ja tekee mieli vetäytyä lotusasentoon istumaan ja meditoimaan. Juomaan teetä ja hengittämään raitista ilmaa. Downshiftaus on pientä tähän verrattuna!

Ennustan näiden kaikkien jälkeen, että tulevaisuudessa väliinputoajia ja syrjäytyneitä on enemmän. Heitä tulee sitä mukaa mitä sosiaalinen media vaatii enemmän. Ennen riitti kiusaamisen aiheeksi ettet tiennyt mitä telkkarissa tapahtui edellisenä iltana, tällä hetkellä mittasuhteet ovat jo järjettömät.

(http://scm-l3.technorati.com)

Voidaanko palata ajassa vaikka siihen aikaan kun tietokoneet olivat vielä uusi juttu ja puhelinmodeemilla kesti vartin päästä verkkoon. Oli vain se kiss.fm:n chatti, keskustelupalsta ja webringit. Kesti kolme tuntia käydä ne kymmenen sivua läpi ja se oli siinä.

Sanoo hän, jolla on kaksi selainta ja kaksitoista välilehteä auki, yksi niistä nettiradio, yksi tämä sivu.

Ei sillä, on sosiaalisessa mediassa hyviäkin puolia, en kiellä sitä ollenkaan. Liika on silti liikaa.

Maailman parhaimpia asioita.

30 seconds to Mars. Tai Thirty seconds to Mars. 30stm, miten vain haluaakin sanoa. Jared ja Shannon Leto yhdistettynä Tomo Milicevicilla täydennettynä. Bändi, jonka olemassa oleminen on parhautta.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä bändillä oli keikka Los Angelesissa, Hollywood Bowlilla. Joka streamattiin nettiin bändin ideoimalle VyRT-sivustolle. VyRT on digitaalinen palvelu, joka pitää sisällään näitä streamattuja keikkoja, videoita ja muita elämyksiä ihan "tavallisen" chatin ohella. Paitsi ettei se ole tavallinen. Siellä voi aika-ajoin chattailla bändin jäsenten kanssa. Joskus se maksaa, joskus ei. Kun se maksaa, siihen sisältyy jotain extraa, jota ei saa muualta mitenkään.

(jaredleto.tumblr.com)

Vyrt on bändin tapa kommunikoida Echelonin kanssa. Echelonia voi pitää faniryhmittyminä ja erehtyy. Echelon on enemmän. Toki se on fanejakin, mutta samalla muutakin. Jonkun mielestä se on kuin kultti ja tavallaan onkin. Hurmosta, älyttömyyttä ja intohimoahan se pitää sisällään, muttei sitä täydellisesti voi selittää. Echelon on jotain mihin joko kuuluu tai ei. Tunne. Perhe. Elämä. Semmoisia pikkuisia juttuja.
VyRT on bändin tapa myös kiittää Echelonia ja tuoda intiimi kosketus omaankin touhuunsa.

VyRT on siitäkin jännä, ettet niitä videoita löydä netistä. VyRTistä ei videot leviä. Levitessään ne jätetään kiinni ja ilmeisesti aika hyvin jäljitetäänkin. Ainakin päätyessään nettiin yleiseen jakoon. Tiedä sitten leviävätkö ne fanilta toiselle, tuskin.

Itse olin vähän maissa todetessani etten pääse VyRTtaamaan isoa tapahtumaa. Likviditeettikapeikko ei antanut muuta mahdollisuutta. Kunnes fb:n Echelon-ryhmässä oli jaossa lippupaketti (bundle) ja ehdin iskemään siihen kiinni! Huusin ilosta lahjan tipahtaessa tililleni. F-KING VYRT!!! Paitsi että 12.10. oli kalenterissani aivan täynnä. Fakfakitifakfakfak. Aivan sama, tästä en luovu!

((c)punkechelon) Shannon, Jared ja Tomo ennen keikkaa.

Lauantaina aloitin päiväni suuntamalla nimijuhliin kello kahdeksi, josta siirryin illanistujaisiin ja tavallaan syntymäpäiväjuhliin suoraan ja sieltä palasin kotiin yhdeksi yöllä. Juuri siihen, kun soundchekin olisi pitänyt alkaa. Ei alkanut, jolloin loppuminenkin venyi. Olin aivan täpinöissäni ja tärisin vain tietokoneeni vieressä. Aaargh! SC päättyi jossain puoli neljän nurkalla ja keikka alkaisi klo 07 suomen aikaa. Naama tyynyyn ja unta kehiin. Paitsi että koneelta kuului 06:20 joku ihme piippaus ja olin samantien hereillä. Pomppasin pystyyn ja se oli siinä. Ei ollut vaikeaa pysyä hereillä keikan aikana.

Keikka oli jotain käsittämättömän upeaa, vaikkakin se noudatti samaa kaavaa mitä kesällä nähty keikka. Kunnes siellä soi erikoisbiisi ja näytettiin City of Angelsin lyhytelokuva - ei tavallinen musiikkivideo, vaan lyhytelokuva. Sydän!

(http://24.media.tumblr.com)

Keikan päätyttyä olin aivan täpinöissäni edelleen. Itkettyäni tunnin, laulettuani mukana, tanssittuani ja mitä kaikkea keikan aikana tulikaan tehtyä, ei ollut helppo rauhoittua nukkumaan. Kello oli yhdeksän. Kymmeneltä sain rauhoituttua tarpeeksi ja jossain kohtaa nukahdin. Puhelin soi yhdentoista jälkeen. Tosin soittaja ei haitannut ollenkaan. Enkä ollut oikeastaan edes väsynyt.

Silti eilinen meni kuin krapulassa. Kropalla oli krapula. Huono olo, päänsärky ja pientä vapinaa. Normitouhua. En silti vaihtaisi sitä pois hetkeksikään. Tältä pohjalta syntyi myös eilinen pohdinta.

♥ Kiitos Echelon!
♥ Kiitos 30stm!

Shannon (c)30stm

♥ I will never forger ♥

(jos kiinnostaa, VyRTistä voi lukea englanniksi täältä)

Hyvä, parempi, paras?

Tämä päivä on ollut aikamoinen kooma.

Silti olen huomannut iltapäivän mittaan pohtivani asioita tasolla, josta en pidä. En vain pidä siitä, miten ajaudun olemaan surullinen ja pohtimaan miksi kukaan tekisi asioita X tai ajattelisi tavalla X. Unohdan niin helposti, että siksi koska on ihminen.

Yleisellä tasolla en pidä ihmisistä. Silti ilman toisia ihmisiä en tule toimeen. Rakastan valtavasti ystäviäni ja läheisiäni, tämä ei varmastikaan ole yhdellekään minut tuntevalle ihmiselle yllätys. Perhe ja Ystävät, ei niitä ilman voi elää. Tai voi, mutta henkilökohtaisesti voin tuolloin huonosti.

Neljän tunnin yö- (tai aamuyö-)unilla tämänkaltainen pyörittäminenhän on vallan viisasta, eikö vain? Silti pystyn tähän tänään ilman minkäänlaista tunnesidettä. Ei kuulkaas heilauta, vaikka välistä ajatukset ja mietteet ovatkin aika rajuja. Puhdistavaa, sanoisin. Siksi päätin tästä myös kirjoittaa. En ehkä kovin hyvin, mutta kirjoittaa kuitenkin.

Pääajatus lienee se, ettei kukaan ole toinen toistaan parempi ihminen. En minä, et sinä, eikä naapuritkaan. Ei se Kemiöläinen kalastaja, eikä Utahilainen mormooni. Ei, loppupeleissä me seisomme yhdellä ja samalla viivalla. Toiset kyllä nostavat itseään sieltä viivalta toisten yläpuolelle, mutta oikeasti he vain yrittävät varvistella. Sama toisinpäin. Kukaan ihminen ei ole toista ihmistä huonompi. On vain erilaisia ihmisiä, erilaisissa elämäntilanteissa ja erilaisilla taidoilla varustettuna. Se miten hyvä ihminen joku on, ei ole mitattavissa. Ystävällisyys käytöksen kautta on kaikkien nähtävillä, mutta ystävällinenkään ihminen ei ole epäystävällistä ihmistä ylemmällä tasolla.

Ihmiset vain helposti unohtavat sen. Jeesustelu ja nenävarttaan pitkin katsominen on helppoa. On helpompi ajatella olevansa parempi, jos on enemmän kuin vastapelurilla. Rahaa, mainetta, koulutusta, siisteyttä, mitä vaan voi pitää siinä enemmän sisällä. Silti, en minä olet toista parempi, eikä toinen ole minua. Meillä on vain eri ominaisuudet.

Tämä ei ole helppo asia, ei suinkaan. En voi itsekään sanoa olevani tämän asian pulmunen, Dalai Lama ehkä voi. En tiedä, en ole tutustunut niin hyvin.

Koska tämä kirjoitus todennäköisesti löytyy netistä vielä pitkään, väitän myös etten ole rikollisiakaan parempi ihminen. Ei, en hyväksy rikoksia, enkä varsinkaan tietynlaisia rikoksia, mutten ajattele heidän olevan ihmisinä sen kummallisempia mitä itse olen. Ei, en ole rikollinen, mutten pidä itseäni rikollisten ihmisten yläpuolella. Enkä varmasti koskaan tule hyväksymään rikollista toimintaa, mutta. Niin, ei kukaan.

Eino Leinoa siteeratakseni:
"Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi jumalakin"

Kiteyttää sen, mikä sisältyy tähän ajatukseen.

Kuunneltuani tänään erilaisia tarinoita, erilaisista tilanteista ja mietiskeltyäni näiden asioiden keskellä tätä kaikkea olen jälleen kerran todennut asioita, joita olen miettinyt pitkään, mutta aina jotenkin pyörtänyt ympäri. Minä lukkiudun ihmisten keskellä. Minä lukkiudun niiden ihmisten joukossa, joilta puuttuu nöyryys ja oikeudenmukaisuus. Muutun joksikin toiseksi, toisenlaiseksi, pitääkseni sen puolen itsestäni piilossa, jonka kanssa minulla on parhain olla. Se ei ole ilkeä, pahansuopa tai keskity itseensä. Se pitää arvossaan muiden auttamista, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Joutuessaan ihmisten keskelle se menee suojaan. On olemassa ihmisiä joiden keskellä se kuitenkin on hyvinkin avoin ja vapaa. Siis minä olen silloin avoin ja vapaa. Nautin asioista, jotka ilahduttavat ja rakastan tärkeitä asioitani enemmän kuin mitään. Se, miksi olen oppinut pitämään tätä puolta suojassa on niinkin yksinkertainen kuin haavoittuvaisuus. Niin valitettavaa kuin se onkin.

Se, mistä tämä lähti oli nimenomaan siitä, ettei kukaan ole toista parempi. Ei ole, eikä tule olemaan. On vain erilaisia ihmisiä, erilaisine ominaisuuksineen. En ehkä ole samaa mieltä kaikista asioista tai hyväksy kaikkia luonteenpiirteitä. Voin silti yrittää rakastaa jokaista ihmistä. Yrittää, en luvata onnistua siinä.

Niin, tiedä sitten. Tästä voidaan keskustella.

Oho, päivitys! Fanfest ja X-Files

Koska elämä vetää mua tällä hetkellä huolella päin nenänvartta en ole jaksanut päivittää pitkään aikaan. Semmoista se nyt on, elämä. You'll never know what you're gonna get. 

Viime viikonlopulla oli kuitenkin hetkellisesti jotain todella kivaa. Nöyryyttävääkin, mutta kivaa. Vaihtelua ja variaatioita. Parantamisen varaa olisi ollut matkan varrella paljonkin, mutta.. niin, no. Olisi ollut. Piste.

Vietin viikonlopun Fanfestissa, Paasitornissa ystävieni Riikan ja Joonaksen kanssa.
Tarkemman version Riikan valmisteluista voi lukea linkin takaa. Joonaksen blogista löytyy myös videota materiaalista.

Oikeastaan mun osuus lähti siitä, kun Riikka kyseli fb:ssä olisiko kukaan mahdollisesti kiinnostunut lätisemään hänen kanssaan salaisista kansioista fanfesteilla. En oikeastaan edes harkinnut asiaa, vaan suostuin. Onhan X-Files (sama asia.. fani ei osaa sanoa suomeksi) elämäni tärkein tv-sarja. Ehkä muutama vanha kotimainen tv-sarja/ohjelma on siellä aika lähellä, mutta X-Filesiin liittyy pisin historia, tärkeimmät hahmot, tapahtumat, fanimateriaali, tunteet ja aivan kaikki! X-Files on siis kaikki kaikessa. Kulutin ison osan 90-luvun lopusta lukien fanfictionia, selaten fanien tekemiä kuvia ja ladaten netistä materiaalia (oops, tein laittomuuksia!) mitä oli saatavilla. Pienen fanitytön elämä 90-luvun lopussa oli haasteellista, mutta onnistunutta. Niitä tulostettuja tekstejä on edelleen tallessa!

Viikko sitten vietin aikaa kirjoittamalla, pohtimalla mitä haluamme sanoa ja googlamalla kuvia. Riikan tehdessä samaa, saman katon alla.

Lauantaina oli tarkoitus suunnata Helsinkiin heti aamusta, mutta kehoni ei millään suostunut toimimaan haluamallani tavalla. Jumitin kotona googlaten vielä viimeisiä kuvia ja vain tuijottaen eteeni. Ei kovin hyödyllistä. Käytin myös tunnin etsiessäni vaatekappaleita, joiden tarpeesta en voinut olla varma. Ei niin yhtään hyödyllistä. Lopulta pääsin iltapäiväksi paikalle ja pääsin kokemaan jotain niin extravaganzaa kuin paneelin aiheesta BBC:n Sherlock Pähkinänkuoressa.

(kuva miljoonaan kertaa reblogattu tumblrissa)

Paneeli oli erittäin viihdyttävä! Huomasin kuitenkin olevani aivan totaalisen pihalla tämän ajan fanituskulttuurista. Outoa termistöä ja ihmeellisiä viittauksia ja muut nauroivat ja itse näytin peuralta auton ajovaloissa. Mutta tämä on aihe jota aion käsitellä erikseen. Nythän puhutaan edelleen osallistumisestani fanfest-tapahtumaan. Vaikkakin fanfest keskittyi nimenomaan fanituksen erilaisiin ulottuvuuksiin ja niiden ilmenemiseen. Sen lisäksi oli nähtävillä mikä nyt on pinnalla ja mikä ei - nörttilöissä. Doctor Who, Sherlock ja mitä niitä nyt oli. Ohjelma löytyy edelleen tapahtuman sivuilta.

Lauantai huipentui Café Mascotin kautta Riikan budoaariin. Siellä viimeistelimme seuraavan päivän luennon materiaalin (yeah, right) ja stressasimme. Jossain kohtaa myös nukuimme.

Riikan kello soi joskus epäinhimillisen aikaisin. Vaikka olinkin ollut hetken hereillä ennen soittoa en saanut kärsinyttä kehoani nousemaan ja toimimaan.
Lopulta jäin vielä viimeistelemään cosplay (-nykykielellä "cossi"-)asua ja lookkia. Rakastuin mustiin piilareihini aivan äärettömän paljon ja sulkiessani oven takana koin jotain hämmentävää.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen ollut epävarmempi, epävakaampi ja kehoni reistatessa myös luotto ulkonäöllisiin asioihin on kadonnut olemattomiin. En myöskään ole ollut kiinnostunut siitä ja se on näkynyt. Sunnuntaina aamupäivällä, kävellessäni jalassani muutakin kuin legginssit tai verkkarit tunsin olevani hyvässä paikassa. Pidin siitä, miltä silmät saivat minut näyttämään ja koin olevani riittävä. Se on puuttunut pitkään. Ehkä se oli vain valhetta jonka avulla selvisin päivästä, mutta siinä hetkessä se oli hyvin todellista. Eikä muiden sanomisilla ollut mitään väliä.

(c) Riikka Kiviaho

Paasitornissa meno olikin aivan hulvatonta. En tiennyt miten päin olisin ollut. Hermoilin, stressasin ja kaikkea siltä väliltä. Yritin hengittää ja pysyä kasassa. Kohtasin yhden maailman pelottavimman asian ja kävelin itse vapaaehtoisesti kameran eteen. Kävimme kuvauttamassa cosplaymme, yhdessä ja erikseen. Astelin kameran eteen myös yksin, kenenkään pakottamatta. Luulin pyörtyväni, muttei niin käynyt. Jalat kyllä vapisivat - sopivasti.

(c) Riikka Kiviaho

Pelko on hyvin vahvasti läsnä yllä olevassa kuvassa. Pelotti niin mielettömästi.
Riikan blogi avaa tästä eteenpäin tilannetta aika hyvin.
Lopputulos kaiken sekoilun ja hämmennysten jälkeen on, että me selvisimme.
Selvisimme siitä niin, että meitä on pidetty aivan surkeina, mutta myös loistavina! Sehän riittää. Ehkä.

Sunnuntai päättyi osaltamme siihen. Kävin vielä hakemassa Riikan luota tavarani, syömässä ja laahustin Joonaksen vessan kautta kotiin. Joonaksen vessa on tärkeä mainita, sillä jotenkin niillä huudeilla tapahtuu aina jotain kummallista! Tällä kertaa se oli hätävilkut päällä oleva auto ilman kuskia. Vähän kuin vauhdissa pysäköity auto, jonka omistajan ovat alienit kaapanneet! Salaliitto!! Colonistit tulee! Wääähäää! No ei, mutta mielikuvitus lähti vauhtiin saman tien.

Nyt on torstai, enkä vieläkään ole täysin selvinnyt viikonlopusta. Osa vaatteista on edelleen siinä kassissa jonka kanssa reissasin ja kassi sohvalla. Kroppani on väsynyt, mutta se olisi sitä varmasti muutenkin.

Mitä tästä opimme?
Älä suunnittele presentaatiota huolimattomasti ja viimeistele sitä edellisenä iltana puolenyön aikaan. Äläkä ainakaan jätä harjoittelematta! Ei ehkä kannata myöskään sopia presentaatiota, esitystä tai mitään suurempaa alle kahden kuukauden päähän isosta kirurgisesta operaatiosta. Kroppa ei kestä! Ja sekös ottaa päähän.

Muistot viikonlopusta ovat äärettömän hyvät.
Toivottavasti fanfest järjestetään ensi vuonna uudestaan! Olemme silloin valmistautuneempia ja varmempia. Aihe ei välttämättä muutu, sillä X-Filesistä saa ohjelmia luotua miten monta tahansa!

♥