Kuka saa ja kenelle annetaan?

Se vituttaa ei saa, sut vaikka kantapaikasta kannetaan-laini ja tuo otsikon lauseke pyörivät päässä. Ei saa ottaa päähän, vaikka se on ainoa mitä on enää jäljellä. Ainoa mihin on itsellä päätäntävalta ja ote.

Olin viime viikolla palaverissa työnantajan kanssa. Ylin esimies, lähin esimies ja työterveyshuolto. Oli kuin nurkkaan ajettu olo. Siinä ne istui ympärillä ja valmiina tarttumaan kaikkeen mihin sanon ja sörkkimään sitä sitten kuin hurmoksessa.

Niin paljon kuitenkin rehellisesti sanottuna vitutti sieltä poistuessaan, että teki mieli huutaa saatanavittua siinä pihalla. Palaverissa hakemalla haettiin syitä ryhtyä johonkin toimenpiteisiin.
Joku osa ymmärtää sen pakkotarpeen pistää pyörää pyörimään. Nyt se pyörä kuitenkin on vielä mun jalkojen alla ja mä tässä löysässä hirressä. Pyörän pyörittäminen tarkoittaa kirjaimellisesti narun kiristämistä. Mutta olisihan se muutos tilanteeseen. Edes jollain tasolla. Saatana.

Ehkä vähän vähemmän vituttaisi, jos se ylin esimies ei olisi pitänyt mulle saarnaa elämästä, mahdollisuuksista ja nuoruuden käyttämisestä hyväksi. "Sun pitää nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni ja  päättää mitä sä haluat ja sitten mennä sitä kohti. Eikä nyt vaan jäädä odottamaan että muut tekevät sun puolesta! Kyllä minäkin sinun ikäisenä tein itse asioita elämäni eteen." 

Mitäkö teki mieli sanoa? Ei mitään, koska tuijotin haavi auki ja mietin että mikä helvetin elämäntapaluento tämä onkin. Tai että mikähän se "muut" osio on, kun ei todellakaan ole ketään muita tekemässä mitään. Eikä pidä ollakaan. Mutta olishan se kiva jos vaikka kaupungin tukitoimet, kuten fysioterapia, toimisi tukena tässä omassa prosessissa. Kun ei toimi, niin on vähän vaikeampaa kuntouttaa itseään yhtään mihinkään päin. On ihan syynsä, että puhutaan kuntoutuksen tukemisesta, mutta jos ainoa saatavilla oleva tuki on olematon, niin siinä on omat haasteensa. Vähän sama kuin sanoisi kipsissä makaavalle, että nouse ylös vaan. Pystyt siihen kyllä kun vaan otat ja nouset.

Toinen mikä sai mun niskakarvat pystyyn oli se niskasta itseään ottaminen. Otan itseäni niskasta ja paranen. Otan itseäni niskasta kiinni ja mun ongelmat katoaa?
No vittu niinpä!

Onhan tämänkin blogin otsikko tietty vähän siihen suuntaan etten tiedä mitä haluan. Enkä ehkä tiedäkään, mutta tiedän kyllä paljon muita asioita. Kuten sen, että haluan töihin. Mihin töihin tämän rupusen kroppani kanssa vielä taivun ei oikeastaan ole siitä kiinni mitä päätän. Voin päättää kuntoutua - tehty useita kertoja, voin päättää ettei mikään vaikuta - tehty.

Jotenkin paradoksaalista tässä kaikessa on kuitenkin se, että samalla kun edessä huudetaan tätä, on molemmin puolin tahoja lyömässä kapuloita rattaisiin. Virallisia tahoja. Kuten Kela ja muut ihanat köyhien ystävät. Sille, joka väittää että elämme hyvinvointiyhteiskunnassa. Tule mun luo viikoksi. Näytän sulle hyvinvointia. Voin sanoa, ei ole kauheasti läsnä.
Vaikka onkin asunto, jotain mitä kutsua vaatteiksi ja joka toinen päivä rahaa ruokaan, niin aika pitkällä on vielä se hyvin toiminva hyvinvointiyhteiskunta.

Järjettömintä tässä on se, että olisin oikeutettu mm. kaupungin avustukseen vähävaraisille jos minulla olisi lapsi taikka kaksi. Ei, en ole hankkiutumassa raskaaksi. Saatana.
En, vaikka olisinkin oikeutettu n. 150e:n ruokakuponkiin, kaupungin vähävaraisille jaettuun kinkkuun, laatikoihin, rosolliin, pipareihin, glögiin, torttutarvikkeisiin, suklaarasioihin, suklaalevyihin, lelulahjakortteihin ja vaatteisiin. Vaikka vähävaraisia lapsiperheitä tulee tukea, niin silti hämmästelin yhden perheen (2 aikuista, 2 lasta, toinen vanhempi töissä) saamaa määrää, kun itse sain samalla käteen eioota ja eivoimitääniä. Eipä siinä. Itse en pidä jouluruuasta, enkä syö lihaa, joten kinkut ja jouluruuat olisivat olleet haaskuuta. Nyt olisi ollut kiva saada edes muutama kymppi johonkin ruokaan, joululla tai ilman.

Harvoin sitä jaksaa omasta huonosta tilanteestaan avautua. Moniko jaksaa kuunnella sitä valitusta puutteista ja murheista? Eikä se ainakaan vie eteenpäinkään. Muttei se tarkoita että ihan joka hetki jaksaisi olla kovin vahva. Tai että on valmis ottamaan vastaan ihan mitä vaan.
Kyllä aikuisellakin voi olla paha mieli ilman mielensäpahoittajan leimaa. Tai että jossain kohtaa se oksa katkeaa ja asiat purkautuvat ulos.

Saatanavittu nii.
Tänään saan kiroilla. Enkä pyydä anteeksi.

A new me, a new you?

On ollut aihetta kirjoittaa tekstejä vain piiloon, ei julkisesti mihinkään. Eikä oikeastaan ole ollut mitään julkaisemisen arvoista. Tai on, muttei ole ollut kirjoittamiseen vaadittavia resursseja.
Ei niitä oikeastaan ole vieläkään.
Vuosi kuitenkin lähestyy loppuaan ja josko sitä kirjoittaisi edes kaksi merkintää vuodessa ei tämä blogin yritelmä kaatuisi ihan kokonaan.

Voisin tehdä kunnollisen merkinnän Hobitti - Viiden armeijan taistelun ensi-illoista. Samoin voisin kertoa miten kävin katsomassa NT Liven Frankensteinia - jälleen. NT Live on ollut tämän syksyn voimavaroja ylläpitävä elementti. Medea, A Streetcar named desire ja Frankenstein x 2. Onnekseni olen saanut mahdollisuuden istua katsomassa noita näytöksiä. Ehkä jollain tasolla maailman havainnointi muuttui. Ainakin hetkellisesti.

Muutoinhan elämässä ei tapahdu mitään kertomisen arvoista. Arki on mitä on, ainoastaan ajatukset ja mietteet ovat niitä mistä voi kirjoittaa, niitä mitä voi arvioida. Tai sisäinen kehitys, kasvu ja sitä myöden muutos.

Tänään on ollut pieni henkisen krapulan päivä. Omat törppöilyt on ehkä vähän mietityttänyt, vaikkei sinänsä kaduttanut. Olisihan sitä toki voinut toimia toisin, mutta nyt sitä on turha jossitella tai murehtia. Se, mikä kyllä kaduttaa on oman rohkeuden puutos tärkeissä asioissa. Pakenen tietynkaltaisissa tilanteissa ennenkuin ehdin edes tajuta sitä itse. Tilanteissa, joissa vanhat toimintamallit suorastaan syrjäyttävät kaiken muun. Mutten tiedä miten toimia toisin, kun en ole ikinä ehtinyt toimimaan toisin. Tietysti olen ollut muutaman vuoden tästä tietoinen, mutten siltikään osannut havainnoida tai muuttaa omaa toimintaani näissä asioissa. Silti nyt olen huomannut olevani kyllästynyt tähän tapaani paeta ja piiloutua. Haluaisin olla himpun verran rohkeampi, himpun verran enemän itseni joka hetki.

Sepä se vitsikin on, että tämähän on helpommin sanottu kuin tehty.

Kauempaa on helppo havainnoida.

Olin Sodankylässä.
Katsoin elokuvia, keskustelin ihmisten kanssa, tein havaintoja.

Blogin otsikko on taas ollut ajankohtainen. Mitä haluan elämältä?
Siellä Sodankylässä sitä oli oivallista pohtia. Siellä oman arjen asioilla on eri perspektiivi, jolloin ne näyttävät erilaisilta.

Riihimäen asema on epäkäytännöllinen.

Yöllinen Suomi on kaunis.

Haluan tehdä asioita joiden parissa on helppo olla. Asioiden tekemisen ei tarvitse olla helppoa, eikä niiden tekemisen tarvitse olla helppoa, mutta läsnäolon on oltava. Jos se ei onnistu, on jotain pielessä. Koin tuota helppoutta niissä keskusteluissa, vaikka aiheet olivat kaikkea muuta kuin helppoja. Elokuvatkaan eivät olleet helppoja, mutta niistä keskustelu, niiden havainnointi ja tämän jälkeinen pohdinta oli.

Midnight Sun Film Festival, kiitos <3

Erilainen yö.

Sisareni on rekkakuski. Molemmat veljeni ovat rekkakuskeja. Isäni on autonkuljettaja, samoin isäpuoleni, jonka isä oli alalla myös. Minulla ei ole edes ajokorttia. Silti kuljetusalan jutut ovat jokseenkin tuttuja. Rekan kyydissä on jollain tavalla kotoisaa ja tuttua.

Sain sisareltani kutsun lähteä hänen mukaansa yövuoroon ja minähän lähdin! Pakkasin vähän evästä, varuiksi kirjan (jos niinku tulee tauko niinku) ja kameran.
Sisaren ajoympyrät pyörivät pääkaupunkiseudulla ja pääkallopaikkana meillä on Pasila. Sieltä saadaan ensimmäinen keikka. Viedään kärry Pasilasta johonkin. Matkalla puhutaan akseleista, kantavuuksista, täysperä- ja puoliperävaunujen tilavuuksista ja muusta mukavasta. Kehä III:lla on yllättävän paljon väkeä liikkeellä.

Perillä sisko hyppää autosta ja katoaa. Käy kuulema avaamassa ovet. Siis avaa kärrystä takaovet. Peruutamme laituriin keskustellen samalla nuorimman veljen peruutustaidoista ja siitä, miten se on aina ollut siinä hommassa haka. Vieressä peruuttaa täysperäyhdistelmä kohti laituria. Homma näyttää juuri siltä, ettei minusta ihan heti olisi siihen hommaan. Ja tuon peruuttamisen se veli hoitaa vaikka silmät kiinni. Tulee vähän semmoinen "oho"-fiilis. Saadaan tämän jälkeen keikaksi viedä tyhjä kärry johonkin. Paikka nro 2 on aika lähellä tätä toista. Heilutaan jossain Vantaalla!

Tämän jälkeen seuraakin odottelua. Yövuorossa tätä on tarjolla ehkä vähän enemmän päivävuoron rinnalla.
Odottelu kuluu tabletin äärellä. Naureskellaan ja pelataan pari erää Sanajahtia. Tämän jälkeen katsotaan pari musiikkivideota ja kun ei muuta keksitä, katsotaan Pasilaa areenasta. Ei ehditä juurikaan katsoa kun pukkaa keikan. Ja taas mennään.

Ulkona on paikallaan seisten -12 astetta pakkasta sanoo auton mittari. Ilman takkia se tuntuu kylmemmältä ja ihan vähän epäilyttää onko se mittari ihan oikeassa. Otetaan kärry, ajetaan, peruutetaan, irrotetaan, otetaan toinen ja kytketään letkut kiinni ja siirretään se toisaalle.Sitten taas odotellaan. Päätetään lähteä pitämään taukoa sille yhdelle ainoalle alueen huoltikselle mikä on läpi yön auki. Eikä se ole aakkosbaari!

Juomista, pientä syömistä, vessatauko ja takaisin autoon. Ruokaa napaan ja tabletista esiin yle areenan komediapuolelta Pasila. Nauraessa aika kuluu nopeammin.
Istumme parkissa tunnin ja saamme keikan, joka olisi pitänyt viedä 10min sitten. Eipä siinä, kukaan ei ollut kertonut meille siitä! Siirretään kärry ja taas odotellaan. Sisko pelaa ja puhuu puhelimessa, minä luen. Kuluu tunti ja sitten taas siirretään kärry. Yö alkaa olemaan voiton puolella.

Höpötellylekin löytyy aikaa. Se on ehkä parasta siskossa, että sen kanssa voi puhua ei mistään. Voin hehkutella sille asioita, joista sillä ei ole mitään hajua ja se vaan muljauttelee silmiä siinä vieressä. Sama toisinpäin. Vaikka me ollaan kuin yö ja päivä aika monessakin asiassa on meillä niitä yhteisiäkin juttuja. Musta ei olisi rekkakuskiksi missään nimessä. Se on likaista puuhaa ja kaikkea semmoista. Ja kun en mä muutoinkaan jaksa niitä auto- ja rekkajuttuja niin ei mun hermo pitäisi rekkakuskin hommissa varmaan ollenkaan. Sen sijaan se on ihan hauskaa silloin tällöin olla mukana jossain vuorossa. Siinä kun ei tartte oikeastaan tehdä mitään. Ihan jo siksikin etten saa!

Loppuyö meni aika nopeasti. Kappas kehveliä ja kello oli neljä. Vietiin viimeinen kärry takaisin pääkallopaikalle, haettiin vikat kahvit ja valmistauduttiin poistumaan. Pääkallopaikalla hölpöteltiin odottaessamme yhden kaverin kanssa ja odoteltiin veljeä. Sisko vei jotain toimistoon ja hengailtiin. Velli tuli töihin, juotiin niitä kahveja porukalla ja sitten lähdettiin kotiin.

Ennen tuota viimeistä tuntia en ollut palellut ollenkaan, mutta siinä vedin ihan umpijäähän. Koko kotimatkan palelin ja palelin. Autokin oli tietysti kylmä seistyään koko yön ja lämpeni vasta vähän ennen kuin pääsin kotiin. Kotona olin ennen seitsemää. Ei siis mitenkään huonompi aika. Pääsisin ajoissa nukkumaan!

Yllättävää kyllä, ei väsyttänyt vaikken ollut juonut kahvia yöllä kuin yhden kupin. Oli vain hyvä mieli yöstä. Nukahtaminen vei silti oman aikansa. Kiitos yöstä, ei ollut vaikea valvoa.

Seuraavasta päivästä ei kannata sanoa mitään. Vaikkei väsyttänyt paljoakaan, oli kroppa aivan tulessa ja käsittämättömän huonossa käyttövalmiudessa.
Onneksi ei tarvitse tehdä noita juttuja siis kovinkaan usein!

Syy hiljaisuuden.

On ollut ihan syy olla hiljaa aika pitkään.
Ei ole ollut mitään kerrottavaa, olen halunnut pitää asioita itselläni.

Muutin pois entisiltä huudeilta kokonaan uudelle paikkakunnalle ja sitä häärätessä ei ole ollut aikaa - tai voimiakaan - mihinkään muuhun kuin remontointiin, pakkaamiseen ja purkamiseen. Purkamista on edelleen, kun en ole purkanut kuin pääpiirteittäin tärkeimpiä tavaroita. Eli keittiö on laitettu ja muut odottavat tyhjentymistä.

Paikkakunnan vaihto oli hyvä idea. Entisillä huudeilla alkoi ahdistamaan ja kaatua yhteiskunnan rakenteetkin jo joka suunnalta. Ei riittänyt se että sai niskaan osan kuraa, mutta jatkuva alustankin tutina oli enemmänkin kuin kuluttavaa ja ainakin muutaman viikon jälkeen on täällä nyt toisenlainen meininki.Vähän joutuu fysioterapiaa odottamaan, mutta ehkä siihen asti on keksittävissä jotain uutta ja virkistävää. Täällä kuitenkin tehtiin ensimmäisellä kerralla pohjatilanteen kartoitus, mikä oli ihan avartavaa ja mielenkiintoista.

Loppupeleissä paikkakunnan vaihdos on ainoa tapahtunut muutos, mutta eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä vie. Nythän sitä taas nähdään, kun on enemmän tilaa ympärillä. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lähellä on myös metsää, luontoa ja vähän jotain semmoista mikä hivelee silmää.

BBC Sherlock - Uusi Sherlock.

Nyt se on täällä, Sherlock Holmes! Benedict Cumberbatch ja Martin Freeman ja muu porukka. Nyt siitä saa puhua luvan kanssa! Jee!

Itse katsoin jaksot suoraan BBC:n sivujen välityksellä niiden ilmestyessä 1.1. alkaen. Viimeinen jakso tuli viikko sitten, joten tämä jatkumo on oikein hyvä. Kuusi viikkoa Sherlockin seikkailuja sopii minulle.
Tämän päivän jaksonhan olin katsonut jo pariinkin kertaan, joten se oli oikein sopivaa muistelua. Ensi viikon jakson olen katsonut kerran ilmestymisen jälkeen. Viimeistä jaksoa taasen... Ei. En pysty katsomaan sitä yksinäni. Yritin, mutta totesin ettein pysty. Tarvitsen vertaistukea jakson ajaksi. Se on kaikenkaikkian kuin mestariteos, joka päättyy pommiin. Onneksi vertaistukea on saatavilla.

Seuraavat kaksi sunnuntaita on juhlaa!
Uusi Sherlock
Yle tv2 klo 20:15!

(bbc.com)

Se nauraa kenellä on parhain lääkitys.

Mulla on! Ehdottomasti on paras lääkitys tällä hetkellä. Nimeä en sano, mutta yksi lääkkeen sivuvaikutuksista on lämpötilan nousu! Ei muuten palele! Mitä siitä että päätä särkee päivittäin aika rankastikin ja parit migreenit on tullut kärvisteltyä läpi, mutta kylmä ei ole! No, okei. Haittaahan noi vapinat ja muut jutut ehkä vähän. Varsinkin kun näiden piti kestää muutama viikko ja kohta on täristy pari kuukautta.

Kylmä ei kuitenkaan ole. Nytkin istun kodissa paikassa missä vähän vetää ja paljaana on niin jalat nilkasta alaspäin kuin yläraajatkin. Hihattomat päivät on yhtä kova sana kuin kesäisinkin. Olen öistä heivannut peiton kokonaan. Ihan hyvin tarkenee pelkällä pussilakanalla ja fleece-viltillä. Parina hetkenä on jopa tehnyt mieli avata ikkuna, kun oikein kuumottaa. Ulkona on mukava kävellä kun on viileämpää ja muuta semmoista. Pipoa ei voi edes ajatella, puhumattakaan jostain hansikaista tai muita. Harmi että sain joululahjaksi kivat lapaset. Pitäisi pistää joku kevättakki päälle niin ehkä sitten olisi lapasille käyttöä.

Katsoin tänään Kultainen Venla-gaalaa ja twiittailin. Shokeerauduin salattujen elämien ehdokuuksista aika tavalla. Olivat ehdolla kuitenkin niinkin isoissa kategorioissa kuin käsikirjoitus ja vuoden draamaohjelma. Vakavissaan, vuoden draamaohjelma?! Eikö tässä maassa ole muka tehty muita mainitsemisen arvoisia draamaohjelmia? Ehdolla oli salkkareiden lisäksi Taivaan tulet ja Kansan Mies, joissa molemmissa on sentään olemassa niitä draaman käsitteitä joita edes hitusen toivoo olevan ohjelmassa mitä kutsutaan draamaksi. Salkkarit on puhdasta saippuaa, hömppää ja jotain mikä on yhtä kaukana draamasta kuin komediastakin. Ehkä molemmista on olemassa joitain piirteitä, mutta missään toisessa todellisuudessakaan ei salkkareista voi draamaa tehdä. Samoin välistä hämmästyttää että joku saa palkkaa sen käsikirjoittamisesta. Ehkä tämä on näkemys jota sarjan fanien kanssa on vaikea jakaa. Faneja sarjalla kuitenkin on. Onhan se ihan varmasti yksi elinehto sille, että sitä edelleen jaksetaan tehdä. Sitä katsotaan, siitä puhutaan ja uutisoidaan lehdissä.

Ehkä juuri salkkareiden kaltaisten rimanalitusten vuoksi meillä ei tässä maassa vaadita parempaa. En tiedä. Olen pohtinut tätä paljon tuon Frankensteinin jälkeen.
Miksi meillä ei vaaditä tekijöiltä enempää? Miksi meillä päästetään näyttelijät helpolla ja annetaan periksi? Miksi? En ehkä koskaan saa tähän vastausta, mutten myöskään jätä kyselemättä. En väitä tämän tapahtuvan joka paikassa, sillä en voi lakata uskomasta etteikö suomessa pystyttäisi tekemään hyvää teatteria ja sitä myöden myös hyvää tv:tä ja elokuvaa. Mutta onko näiden pohjana todella rahan vähyys vai mikä?

Tähän rinnalle on kuitenkin pakko nostaa vaikka kaksi kunnollista salapoliisidraamasarjaa. Poirot ja Sherlock. Molemmista vielä tuoreimmat versiot. Molemmissa näyttelijät tekevät piirun tarkkaa ja hienoksi hiottua näyttelijäntyötä, joiden työskentelystä näkee miten paljon hahmolle on uhrattu aikaa ja vaivaa. Jokainen yksityiskohta on tehty ajatuksella ja viimeistellen. Toisin kuin salkkareissa. Vähän roiskaisuja sinne tänne ja se on siinä. Toki tuotanto on aivan toisenlainen ja tekotapa myös ja siinä syntyykin ero näiden välille kuin yölle ja päivälle.

Arvostan teatteritaiteen tekijöitä ja toivoisinkin tässä maassa kehitettävän sitä pidemmälle missä nyt mennään. Uskon meiltä löytyvän siihen kyllä kykyjä, mutta löytyykö uskallusta vaatia enemmän? Nykyteatterin puolella vaatimusta on, mutta nykyteatteri on vielä niin pienen marginaalin katsojakunnan piirissä. Toivon sen laajentuvan myös sinne "perus"teatterin pariin ja niille lavoille.

Ehkä vielä joskus, ehkä vielä...

NT Live - Frankenstein.

Finnkino on pyörittänyt muutaman vuoden live-esitysten taltiointeja National Theatresta, Lontoosta. Osa näytöksistä on tullut käsittääkseni ihan suoranakin ja osa on taltioituja näytöksiä. Ensimmäinen NT Live oli Phédre vuonna 2009, johon hullaannuin täysin. Se jätti elämään hienoisen kutkutuksen NT Liven esityksiä kohtaan.

Viime vuosi oli National Theatren juhlavuosi sen täyttäessä 50 vuotta. Marraskuussa heillä oli 50 years on Stage-juhlalähetys ja siihen liittyen on ollut useiden näytelmien uusintanäytöksiä. Frankenstein oli yksi niistä.
Näimme Frankensteinin vuonna 2012 ensimmäisen kerran. Alkuperäisesti se on kuitenkin näytetty jo vuonna 2011.

Minulle itselleni Frankenstein oli iso kokemus ja jokseenkin myös osoitus siitä, mitä teatterin pitäisi olla. Samalla se murjoi hieman elämääni ja laittoi asioita perspektiiveihin. Se sai minut tekemään isoja päätöksiä ja näkemään asioita toisessa valossa. Meidän kanssamme samassa näytöksessä oli Kansallisteatterin pääjohtaja, Mika Myllyaho. En tajunnut sitä ennenkuin olin möläyttänyt suuresta suustani ettei suomessa tulla ikinä näkemään mitään yhtä koskettavaa ja mitään yhtä taidokasta. Frankenstein sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa tammikuussa 2013...

Nationa Theatren Frankensteinin näkeminen sai minut kuitenkin vain vakuuttunemmaksi siitä, että se on parasta teatteria mitä olen ikinä tähän mennessä nähnyt. Siinä kaikki palaset ovat kohdallaan, näyttelijäntyö on jumalaista ja se nostaa esiin ikuisia, mutta kuolemattomia asioita. Näytelmä ei kuitenkaan ole sama kuin Mary Shelleyn kirja. Näytelmä tuo uuden kulman vanhaan teokseen ja se on erittäin hyvä ratkaisu.

Jo pelkkä kokemuksen ajattelu saa sisäisen kulttuurinarkkarini kuplimaan. Päästessään näkemään jotain niin täydellistä tässä maailmassa on ainutlaatuista ja haluaisin suoda sen aivan jokaiselle.

Ystäväni kanssa poistuimme äimistyneinä salista. Kesti pitkään ennenkuin kumpikaan pystyi sanallistamaan oloaan, joka oli aika hataralla pohjalla. Edelleen se on hieman hakusessa.

Kirjoitin samana yönä heti ylös ajatuksia, jotka ajattelin liittää tähän perään.
NT Liven esityksistä voi hakea lisätietoa Finnkinon sivuilta.

--

Jos edellisellä kerralla olin aivan myyty, ei tämä kerta kalvennut sille yhtään. Etukäteinen täpinä ei poistanut odotuksia ollenkaan, päinvastoin. Kokemus vahvisti näkemystäni siitä, että esitys on ehkä paras näkemäni teos tähän mennessä. En voi sanoa näytelmä, sillä tämä oli muutakin. En ole ennen tätä ollut mitenkään maailman suurin Frankenstein-fani. Se on ollut ihan ok tarina ja kulttuurihistoriallisesti ehkä jokseenkin uraa uurtava ja sensaatiomainen, muttei semmoinen mikä saisi minut hihkumaan riemusta. Sen sijaan näytelmäversion nähtyäni rakastuin kerta heitolla. En niinkään siihen tarinaan, vaan siihen miten näytelmäversion kautta voidaan tutkia elämää, ihmisyyttä ja sen ulottuvuuksia. Kansallisteatterin versio ei siinä oikein onnistunut, mutta NT:n versiossa on sitä paljonkin. 

Silti se mikä vaikuttaa vahvasti mielipiteen muodostumiseen on se, että NT:n versiossa nähdään niin voimakkaasti näyttelijäntyön syvin ydin. Se haurain ja vaikuttavin osa. Se, mihin jokaisen näyttelijän pitäisi pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin joka hetki ollessaan lavalla. Samalla se oli silti niin täydellistä ja kevyttä, mutta myös raskasta ja synkkää. Harmoninen ristiriita kuvaa sitä kokemusta, kun tiedostaa näkemänsä olevan jotain ainutlaatuista ja täydellistä, mutta silti mielessä käy voiko sen tehdä sittenkin vielä jotenkin paremmin?

Frankensteinissa kaivetaan myös ihmisyyden ulottuvuuksia. Siinä voi nähdä mielenterveydellisten ongelmien eskaloituvan, mutta samalla voi kyseenalaistaa nekin. Silti ollaan elämän perusasioiden äärellä; mitä on rakkaus, kenellä on siihen oikeus, miten rakastaa, hyvyyden ja pahuuden teemat.. Kaikkien näiden keskellä ihmiset tekevät ratkaisuja, kuten niiden teatterin seinien ulkopuolellakin. Ratkaisuja, jotka sitten vaikuttavat kaikkeen.

On vaikea tuoda sanallisesti esille sitä kokemusta minkä tämän teoksen katsominen sai aikaan. Kun tulimme ulos emme kumpikaan saaneet sanottua oikein mitään. MItkään sanat eivät olleet riittävästi. Raadollisuus ja rajallisuus oli jokseenkin niin iholla, ettei vain voinut sanoa siitä mitään. Samalla oli onnellinen saadessaan taas todistaa teoksen olemassaoloa, mutta myös surullinen kun se oli ohitse. Tyhjyyskään ei riittänyt, kun ei kuitenkaan ollut yhtään sisältä tyhjä. Oli... erilainen. Muuttunut, kokenut, häkeltynyt. On kyllä edelleen.

Salaa toivon että tämä tulisi vaikka kerran vuodessa, mutta sitten taas en.
Haluaisin että sitä tehtäisiin enemmän, mutta sitten taas en kestä tämän tekemistä huonosti.
Jo se Kansallisteatterin kökkö versio oli liikaa.

Ehkä osaan huomenna ajatella asiaa selkeämmin. Tällä hetkellä tunnelma on edelleen sama mitä tullessa ulos salista. Sitä vain tuijottaa eteenpäin ja ajattelee näkemäänsä. Sitä fyysistä työtä, sitä lavastusta, tarinaa, dialogeja, ihmisiä, vaikutteita, motiiveja, ohjausta, kuvausta, kokonaisuutta.
Mind. Blowing. Amazingly different. 

♥

Summaati, summaati, summaammammei.

Vuoden vaihtuessa on trendikästä ja perinteikästä katsoa mennyttä vuotta taaksepäin ja summata yhteen asioita. Myönnän, kun äitini olohuoneessa oleva "helvetin äänimerkki", eli isäpuoleni perintöseinäkello kilahteli äänimerkkiään kertoakseen vuorokauden vaihtumisesta mietin itsekin mitä tuli viime vuonna tehtyä. Aiemmin on ollut tapana summata vuosi siinä syntymäpäivän korvilla, mutta nyt tuli jotenkin suurempi tarve ynnätä vain se vuosi 2013 omassa päässään.

Tapahtumaköyhäksi vuotta ei voi väittää millään mittapuulla. Jos nyt vaikka ajattelee, että kävin kahdesti Lapissa, kahdet festarit, parhaimpia asioita livenä,  muutamahko Cheekin keika (sisältäen molemmat jäähallit), muutama Antti Tuiskun keikka, Pinkin keikka, Stam1nan keikka, useita leffoja ja teatterielämyksiä. Puhumattakaan miten tehtiin Pyhien Tyttöjen kanssa kolme reissua vuoden aikana! Kyllä, kolme. Pyhä - mistä kaikki alkoi, Ruotsi - Tätiloiste Jatkuu (tosin valitettavasti ilman yhtä Tyttöä) ja viimeisimpänä Nova Clubin voittoristeily.

Ystävät näyttelivät viime vuodessa isointa roolia. Kiteyttäisin vuoden aika hyvin jyvät akanoista-teemalla. Olen aina arvostanut ystäviäni korkealle, mutta tänä vuonna jokainen jota kutsuin ystäväksi oli todella sitä. Erityisellä lämmöllä olen ajatellut niitä, jotka olivat tukena syksyn aikana. Ystävyys on semmoinen jännä asia, että se syntyy vain luottamuksen ja ajan kanssa. Sekä myös sillä, että haluaa toiselle hyvää. Se ei pidä sisällään manipulointia, eikä töykeyttä. Ei, ystävyys on hieno asia ja on surullista miten se on joillekin vaikea asia. Pitää myös haluta päästää ihminen lähelleen.

Ihmisiä nyt tulee ja menee, mutta toivon niiden ihmisten, joita pidän ystävinä pysyvän edes jossain muodossa.

Siinä missä viime vuodessa oli parhaimpia asioita mitä pitkään aikaan, oli myös pahimpia ja ikävimpiä kokemuksia. Jossain kohtaa ajattelin myös niiden pitävän tasapainoa yllä, mutta se on jotenkin kieroutunutta. Täytyy voida olla niin, ettei hyvästä olosta joudu kärsimään myöhemmin. Viime vuonna ei ollut niin. Jouduin kahlaamaan syvissä vesissä, mustissa hetkissä ja kohtaamaan asioita, joita en odottanut tapahtuvaksi vielä. Luopuminen ja siitä päättäminen tekee edelleen kipeää, enkä usko sen helpottavan vähään aikaan, jos koskaan. Ehkä se vain muuttaa muotoaan tai itse turtuu. Oikeastaan syksyn kaikki vaikeudet kulminoituivat tuohon luopumiseen. Sen jälkeen kaikki hiljeni.

Itse vuodenvaihtuminen sujui näppärästi. Pelkäsin aivan äärettömän paljon. Äitini luona ulkoa kuuluvat äänet vielä jokseenkin kaikuivat ja olin ainoa henkilö hereillä. Äiti nukkui sohvalla ja siskontyttö näki painajaisia. Hienoja hetkiä. Onneksi pauke oli kuitenkin aika nopeasti ohi.

Vuosi alkoi kuitenkin toisenlaisilla pommeilla kun BBC Sherlockin kolmas kausi pärähti (netti)eetteriin. Siitä selvittyä ja vuorossa oli jo seuraava jakso! Sen lisäksi meillä oli S:n kanssa liput Finnkinon NT Liven Frankensteinin näytökseen. Aikamoinen annos Benedict Cumberbatchia ja lempiasioita. BBC Sherlockin kolmatta kautta on tullut odotettua aikamoinen ajanjakso ja National Theatren Frankenstein on eittämättä parasta teatteria mitä olen ikinä nähnyt.

Mitä odottaa tältä vuodelta?
Muutosta joihinkin asioihin ainakin. Ainakin pyrkimys niitä kohden on aika korkea. Kuntoutumista kohden on taisteltava. Ehkä tämä tämän hetkinen hiljaisuus on myös tyyntä myrskyn edellä. Viime vuonna painettiin aika kovalla tahdilla tässä kohtaa jo menemään suunnitelmien ja täpinän kanssa. Nyt sitä yrittää kuulostella mitä siellä nurkan takana ehkä on odottamassa. Tunnelma on ihan erilainen, mikään ei ole kovinkaan kirkasta, mutta pieni aavistus jostain tulevasta on olemassa.
No, sen verran on tulossa että Sherlockin kolmas jakso tulee sunnuntaina. Ja ensi viikolla on lääkäri ja tämmöistä normisettiä.

Mutta muutoin. Who knows!
Piis and lööv.