maanantai 20. tammikuuta 2014

BBC Sherlock - Uusi Sherlock.

Nyt se on täällä, Sherlock Holmes! Benedict Cumberbatch ja Martin Freeman ja muu porukka. Nyt siitä saa puhua luvan kanssa! Jee!

Itse katsoin jaksot suoraan BBC:n sivujen välityksellä niiden ilmestyessä 1.1. alkaen. Viimeinen jakso tuli viikko sitten, joten tämä jatkumo on oikein hyvä. Kuusi viikkoa Sherlockin seikkailuja sopii minulle.
Tämän päivän jaksonhan olin katsonut jo pariinkin kertaan, joten se oli oikein sopivaa muistelua. Ensi viikon jakson olen katsonut kerran ilmestymisen jälkeen. Viimeistä jaksoa taasen... Ei. En pysty katsomaan sitä yksinäni. Yritin, mutta totesin ettein pysty. Tarvitsen vertaistukea jakson ajaksi. Se on kaikenkaikkian kuin mestariteos, joka päättyy pommiin. Onneksi vertaistukea on saatavilla.

Seuraavat kaksi sunnuntaita on juhlaa!
Uusi Sherlock
Yle tv2 klo 20:15!

(bbc.com)

lauantai 18. tammikuuta 2014

Se nauraa kenellä on parhain lääkitys.

Mulla on! Ehdottomasti on paras lääkitys tällä hetkellä. Nimeä en sano, mutta yksi lääkkeen sivuvaikutuksista on lämpötilan nousu! Ei muuten palele! Mitä siitä että päätä särkee päivittäin aika rankastikin ja parit migreenit on tullut kärvisteltyä läpi, mutta kylmä ei ole! No, okei. Haittaahan noi vapinat ja muut jutut ehkä vähän. Varsinkin kun näiden piti kestää muutama viikko ja kohta on täristy pari kuukautta.

Kylmä ei kuitenkaan ole. Nytkin istun kodissa paikassa missä vähän vetää ja paljaana on niin jalat nilkasta alaspäin kuin yläraajatkin. Hihattomat päivät on yhtä kova sana kuin kesäisinkin. Olen öistä heivannut peiton kokonaan. Ihan hyvin tarkenee pelkällä pussilakanalla ja fleece-viltillä. Parina hetkenä on jopa tehnyt mieli avata ikkuna, kun oikein kuumottaa. Ulkona on mukava kävellä kun on viileämpää ja muuta semmoista. Pipoa ei voi edes ajatella, puhumattakaan jostain hansikaista tai muita. Harmi että sain joululahjaksi kivat lapaset. Pitäisi pistää joku kevättakki päälle niin ehkä sitten olisi lapasille käyttöä.

Katsoin tänään Kultainen Venla-gaalaa ja twiittailin. Shokeerauduin salattujen elämien ehdokuuksista aika tavalla. Olivat ehdolla kuitenkin niinkin isoissa kategorioissa kuin käsikirjoitus ja vuoden draamaohjelma. Vakavissaan, vuoden draamaohjelma?! Eikö tässä maassa ole muka tehty muita mainitsemisen arvoisia draamaohjelmia? Ehdolla oli salkkareiden lisäksi Taivaan tulet ja Kansan Mies, joissa molemmissa on sentään olemassa niitä draaman käsitteitä joita edes hitusen toivoo olevan ohjelmassa mitä kutsutaan draamaksi. Salkkarit on puhdasta saippuaa, hömppää ja jotain mikä on yhtä kaukana draamasta kuin komediastakin. Ehkä molemmista on olemassa joitain piirteitä, mutta missään toisessa todellisuudessakaan ei salkkareista voi draamaa tehdä. Samoin välistä hämmästyttää että joku saa palkkaa sen käsikirjoittamisesta. Ehkä tämä on näkemys jota sarjan fanien kanssa on vaikea jakaa. Faneja sarjalla kuitenkin on. Onhan se ihan varmasti yksi elinehto sille, että sitä edelleen jaksetaan tehdä. Sitä katsotaan, siitä puhutaan ja uutisoidaan lehdissä.

Ehkä juuri salkkareiden kaltaisten rimanalitusten vuoksi meillä ei tässä maassa vaadita parempaa. En tiedä. Olen pohtinut tätä paljon tuon Frankensteinin jälkeen.
Miksi meillä ei vaaditä tekijöiltä enempää? Miksi meillä päästetään näyttelijät helpolla ja annetaan periksi? Miksi? En ehkä koskaan saa tähän vastausta, mutten myöskään jätä kyselemättä. En väitä tämän tapahtuvan joka paikassa, sillä en voi lakata uskomasta etteikö suomessa pystyttäisi tekemään hyvää teatteria ja sitä myöden myös hyvää tv:tä ja elokuvaa. Mutta onko näiden pohjana todella rahan vähyys vai mikä?

Tähän rinnalle on kuitenkin pakko nostaa vaikka kaksi kunnollista salapoliisidraamasarjaa. Poirot ja Sherlock. Molemmista vielä tuoreimmat versiot. Molemmissa näyttelijät tekevät piirun tarkkaa ja hienoksi hiottua näyttelijäntyötä, joiden työskentelystä näkee miten paljon hahmolle on uhrattu aikaa ja vaivaa. Jokainen yksityiskohta on tehty ajatuksella ja viimeistellen. Toisin kuin salkkareissa. Vähän roiskaisuja sinne tänne ja se on siinä. Toki tuotanto on aivan toisenlainen ja tekotapa myös ja siinä syntyykin ero näiden välille kuin yölle ja päivälle.

Arvostan teatteritaiteen tekijöitä ja toivoisinkin tässä maassa kehitettävän sitä pidemmälle missä nyt mennään. Uskon meiltä löytyvän siihen kyllä kykyjä, mutta löytyykö uskallusta vaatia enemmän? Nykyteatterin puolella vaatimusta on, mutta nykyteatteri on vielä niin pienen marginaalin katsojakunnan piirissä. Toivon sen laajentuvan myös sinne "perus"teatterin pariin ja niille lavoille.

Ehkä vielä joskus, ehkä vielä...

lauantai 11. tammikuuta 2014

NT Live - Frankenstein.

Finnkino on pyörittänyt muutaman vuoden live-esitysten taltiointeja National Theatresta, Lontoosta. Osa näytöksistä on tullut käsittääkseni ihan suoranakin ja osa on taltioituja näytöksiä. Ensimmäinen NT Live oli Phédre vuonna 2009, johon hullaannuin täysin. Se jätti elämään hienoisen kutkutuksen NT Liven esityksiä kohtaan.

Viime vuosi oli National Theatren juhlavuosi sen täyttäessä 50 vuotta. Marraskuussa heillä oli 50 years on Stage-juhlalähetys ja siihen liittyen on ollut useiden näytelmien uusintanäytöksiä. Frankenstein oli yksi niistä.
Näimme Frankensteinin vuonna 2012 ensimmäisen kerran. Alkuperäisesti se on kuitenkin näytetty jo vuonna 2011.

Minulle itselleni Frankenstein oli iso kokemus ja jokseenkin myös osoitus siitä, mitä teatterin pitäisi olla. Samalla se murjoi hieman elämääni ja laittoi asioita perspektiiveihin. Se sai minut tekemään isoja päätöksiä ja näkemään asioita toisessa valossa. Meidän kanssamme samassa näytöksessä oli Kansallisteatterin pääjohtaja, Mika Myllyaho. En tajunnut sitä ennenkuin olin möläyttänyt suuresta suustani ettei suomessa tulla ikinä näkemään mitään yhtä koskettavaa ja mitään yhtä taidokasta. Frankenstein sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa tammikuussa 2013...

Nationa Theatren Frankensteinin näkeminen sai minut kuitenkin vain vakuuttunemmaksi siitä, että se on parasta teatteria mitä olen ikinä tähän mennessä nähnyt. Siinä kaikki palaset ovat kohdallaan, näyttelijäntyö on jumalaista ja se nostaa esiin ikuisia, mutta kuolemattomia asioita. Näytelmä ei kuitenkaan ole sama kuin Mary Shelleyn kirja. Näytelmä tuo uuden kulman vanhaan teokseen ja se on erittäin hyvä ratkaisu.

Jo pelkkä kokemuksen ajattelu saa sisäisen kulttuurinarkkarini kuplimaan. Päästessään näkemään jotain niin täydellistä tässä maailmassa on ainutlaatuista ja haluaisin suoda sen aivan jokaiselle.

Ystäväni kanssa poistuimme äimistyneinä salista. Kesti pitkään ennenkuin kumpikaan pystyi sanallistamaan oloaan, joka oli aika hataralla pohjalla. Edelleen se on hieman hakusessa.

Kirjoitin samana yönä heti ylös ajatuksia, jotka ajattelin liittää tähän perään.
NT Liven esityksistä voi hakea lisätietoa Finnkinon sivuilta.

--

Jos edellisellä kerralla olin aivan myyty, ei tämä kerta kalvennut sille yhtään. Etukäteinen täpinä ei poistanut odotuksia ollenkaan, päinvastoin. Kokemus vahvisti näkemystäni siitä, että esitys on ehkä paras näkemäni teos tähän mennessä. En voi sanoa näytelmä, sillä tämä oli muutakin. En ole ennen tätä ollut mitenkään maailman suurin Frankenstein-fani. Se on ollut ihan ok tarina ja kulttuurihistoriallisesti ehkä jokseenkin uraa uurtava ja sensaatiomainen, muttei semmoinen mikä saisi minut hihkumaan riemusta. Sen sijaan näytelmäversion nähtyäni rakastuin kerta heitolla. En niinkään siihen tarinaan, vaan siihen miten näytelmäversion kautta voidaan tutkia elämää, ihmisyyttä ja sen ulottuvuuksia. Kansallisteatterin versio ei siinä oikein onnistunut, mutta NT:n versiossa on sitä paljonkin. 

Silti se mikä vaikuttaa vahvasti mielipiteen muodostumiseen on se, että NT:n versiossa nähdään niin voimakkaasti näyttelijäntyön syvin ydin. Se haurain ja vaikuttavin osa. Se, mihin jokaisen näyttelijän pitäisi pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin joka hetki ollessaan lavalla. Samalla se oli silti niin täydellistä ja kevyttä, mutta myös raskasta ja synkkää. Harmoninen ristiriita kuvaa sitä kokemusta, kun tiedostaa näkemänsä olevan jotain ainutlaatuista ja täydellistä, mutta silti mielessä käy voiko sen tehdä sittenkin vielä jotenkin paremmin?

Frankensteinissa kaivetaan myös ihmisyyden ulottuvuuksia. Siinä voi nähdä mielenterveydellisten ongelmien eskaloituvan, mutta samalla voi kyseenalaistaa nekin. Silti ollaan elämän perusasioiden äärellä; mitä on rakkaus, kenellä on siihen oikeus, miten rakastaa, hyvyyden ja pahuuden teemat.. Kaikkien näiden keskellä ihmiset tekevät ratkaisuja, kuten niiden teatterin seinien ulkopuolellakin. Ratkaisuja, jotka sitten vaikuttavat kaikkeen.

On vaikea tuoda sanallisesti esille sitä kokemusta minkä tämän teoksen katsominen sai aikaan. Kun tulimme ulos emme kumpikaan saaneet sanottua oikein mitään. MItkään sanat eivät olleet riittävästi. Raadollisuus ja rajallisuus oli jokseenkin niin iholla, ettei vain voinut sanoa siitä mitään. Samalla oli onnellinen saadessaan taas todistaa teoksen olemassaoloa, mutta myös surullinen kun se oli ohitse. Tyhjyyskään ei riittänyt, kun ei kuitenkaan ollut yhtään sisältä tyhjä. Oli... erilainen. Muuttunut, kokenut, häkeltynyt. On kyllä edelleen.

Salaa toivon että tämä tulisi vaikka kerran vuodessa, mutta sitten taas en.
Haluaisin että sitä tehtäisiin enemmän, mutta sitten taas en kestä tämän tekemistä huonosti.
Jo se Kansallisteatterin kökkö versio oli liikaa.

Ehkä osaan huomenna ajatella asiaa selkeämmin. Tällä hetkellä tunnelma on edelleen sama mitä tullessa ulos salista. Sitä vain tuijottaa eteenpäin ja ajattelee näkemäänsä. Sitä fyysistä työtä, sitä lavastusta, tarinaa, dialogeja, ihmisiä, vaikutteita, motiiveja, ohjausta, kuvausta, kokonaisuutta.
Mind. Blowing. Amazingly different. 


torstai 9. tammikuuta 2014

Summaati, summaati, summaammammei.

Vuoden vaihtuessa on trendikästä ja perinteikästä katsoa mennyttä vuotta taaksepäin ja summata yhteen asioita. Myönnän, kun äitini olohuoneessa oleva "helvetin äänimerkki", eli isäpuoleni perintöseinäkello kilahteli äänimerkkiään kertoakseen vuorokauden vaihtumisesta mietin itsekin mitä tuli viime vuonna tehtyä. Aiemmin on ollut tapana summata vuosi siinä syntymäpäivän korvilla, mutta nyt tuli jotenkin suurempi tarve ynnätä vain se vuosi 2013 omassa päässään.

Tapahtumaköyhäksi vuotta ei voi väittää millään mittapuulla. Jos nyt vaikka ajattelee, että kävin kahdesti Lapissa, kahdet festarit, parhaimpia asioita livenä,  muutamahko Cheekin keika (sisältäen molemmat jäähallit), muutama Antti Tuiskun keikka, Pinkin keikka, Stam1nan keikka, useita leffoja ja teatterielämyksiä. Puhumattakaan miten tehtiin Pyhien Tyttöjen kanssa kolme reissua vuoden aikana! Kyllä, kolme. Pyhä - mistä kaikki alkoi, Ruotsi - Tätiloiste Jatkuu (tosin valitettavasti ilman yhtä Tyttöä) ja viimeisimpänä Nova Clubin voittoristeily.

Ystävät näyttelivät viime vuodessa isointa roolia. Kiteyttäisin vuoden aika hyvin jyvät akanoista-teemalla. Olen aina arvostanut ystäviäni korkealle, mutta tänä vuonna jokainen jota kutsuin ystäväksi oli todella sitä. Erityisellä lämmöllä olen ajatellut niitä, jotka olivat tukena syksyn aikana. Ystävyys on semmoinen jännä asia, että se syntyy vain luottamuksen ja ajan kanssa. Sekä myös sillä, että haluaa toiselle hyvää. Se ei pidä sisällään manipulointia, eikä töykeyttä. Ei, ystävyys on hieno asia ja on surullista miten se on joillekin vaikea asia. Pitää myös haluta päästää ihminen lähelleen.

Ihmisiä nyt tulee ja menee, mutta toivon niiden ihmisten, joita pidän ystävinä pysyvän edes jossain muodossa.

Siinä missä viime vuodessa oli parhaimpia asioita mitä pitkään aikaan, oli myös pahimpia ja ikävimpiä kokemuksia. Jossain kohtaa ajattelin myös niiden pitävän tasapainoa yllä, mutta se on jotenkin kieroutunutta. Täytyy voida olla niin, ettei hyvästä olosta joudu kärsimään myöhemmin. Viime vuonna ei ollut niin. Jouduin kahlaamaan syvissä vesissä, mustissa hetkissä ja kohtaamaan asioita, joita en odottanut tapahtuvaksi vielä. Luopuminen ja siitä päättäminen tekee edelleen kipeää, enkä usko sen helpottavan vähään aikaan, jos koskaan. Ehkä se vain muuttaa muotoaan tai itse turtuu. Oikeastaan syksyn kaikki vaikeudet kulminoituivat tuohon luopumiseen. Sen jälkeen kaikki hiljeni.

Itse vuodenvaihtuminen sujui näppärästi. Pelkäsin aivan äärettömän paljon. Äitini luona ulkoa kuuluvat äänet vielä jokseenkin kaikuivat ja olin ainoa henkilö hereillä. Äiti nukkui sohvalla ja siskontyttö näki painajaisia. Hienoja hetkiä. Onneksi pauke oli kuitenkin aika nopeasti ohi.

Vuosi alkoi kuitenkin toisenlaisilla pommeilla kun BBC Sherlockin kolmas kausi pärähti (netti)eetteriin. Siitä selvittyä ja vuorossa oli jo seuraava jakso! Sen lisäksi meillä oli S:n kanssa liput Finnkinon NT Liven Frankensteinin näytökseen. Aikamoinen annos Benedict Cumberbatchia ja lempiasioita. BBC Sherlockin kolmatta kautta on tullut odotettua aikamoinen ajanjakso ja National Theatren Frankenstein on eittämättä parasta teatteria mitä olen ikinä nähnyt.

Mitä odottaa tältä vuodelta?
Muutosta joihinkin asioihin ainakin. Ainakin pyrkimys niitä kohden on aika korkea. Kuntoutumista kohden on taisteltava. Ehkä tämä tämän hetkinen hiljaisuus on myös tyyntä myrskyn edellä. Viime vuonna painettiin aika kovalla tahdilla tässä kohtaa jo menemään suunnitelmien ja täpinän kanssa. Nyt sitä yrittää kuulostella mitä siellä nurkan takana ehkä on odottamassa. Tunnelma on ihan erilainen, mikään ei ole kovinkaan kirkasta, mutta pieni aavistus jostain tulevasta on olemassa.
No, sen verran on tulossa että Sherlockin kolmas jakso tulee sunnuntaina. Ja ensi viikolla on lääkäri ja tämmöistä normisettiä.

Mutta muutoin. Who knows!
Piis and lööv.