Kuka saa ja kenelle annetaan?

Se vituttaa ei saa, sut vaikka kantapaikasta kannetaan-laini ja tuo otsikon lauseke pyörivät päässä. Ei saa ottaa päähän, vaikka se on ainoa mitä on enää jäljellä. Ainoa mihin on itsellä päätäntävalta ja ote.

Olin viime viikolla palaverissa työnantajan kanssa. Ylin esimies, lähin esimies ja työterveyshuolto. Oli kuin nurkkaan ajettu olo. Siinä ne istui ympärillä ja valmiina tarttumaan kaikkeen mihin sanon ja sörkkimään sitä sitten kuin hurmoksessa.

Niin paljon kuitenkin rehellisesti sanottuna vitutti sieltä poistuessaan, että teki mieli huutaa saatanavittua siinä pihalla. Palaverissa hakemalla haettiin syitä ryhtyä johonkin toimenpiteisiin.
Joku osa ymmärtää sen pakkotarpeen pistää pyörää pyörimään. Nyt se pyörä kuitenkin on vielä mun jalkojen alla ja mä tässä löysässä hirressä. Pyörän pyörittäminen tarkoittaa kirjaimellisesti narun kiristämistä. Mutta olisihan se muutos tilanteeseen. Edes jollain tasolla. Saatana.

Ehkä vähän vähemmän vituttaisi, jos se ylin esimies ei olisi pitänyt mulle saarnaa elämästä, mahdollisuuksista ja nuoruuden käyttämisestä hyväksi. "Sun pitää nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni ja  päättää mitä sä haluat ja sitten mennä sitä kohti. Eikä nyt vaan jäädä odottamaan että muut tekevät sun puolesta! Kyllä minäkin sinun ikäisenä tein itse asioita elämäni eteen." 

Mitäkö teki mieli sanoa? Ei mitään, koska tuijotin haavi auki ja mietin että mikä helvetin elämäntapaluento tämä onkin. Tai että mikähän se "muut" osio on, kun ei todellakaan ole ketään muita tekemässä mitään. Eikä pidä ollakaan. Mutta olishan se kiva jos vaikka kaupungin tukitoimet, kuten fysioterapia, toimisi tukena tässä omassa prosessissa. Kun ei toimi, niin on vähän vaikeampaa kuntouttaa itseään yhtään mihinkään päin. On ihan syynsä, että puhutaan kuntoutuksen tukemisesta, mutta jos ainoa saatavilla oleva tuki on olematon, niin siinä on omat haasteensa. Vähän sama kuin sanoisi kipsissä makaavalle, että nouse ylös vaan. Pystyt siihen kyllä kun vaan otat ja nouset.

Toinen mikä sai mun niskakarvat pystyyn oli se niskasta itseään ottaminen. Otan itseäni niskasta ja paranen. Otan itseäni niskasta kiinni ja mun ongelmat katoaa?
No vittu niinpä!

Onhan tämänkin blogin otsikko tietty vähän siihen suuntaan etten tiedä mitä haluan. Enkä ehkä tiedäkään, mutta tiedän kyllä paljon muita asioita. Kuten sen, että haluan töihin. Mihin töihin tämän rupusen kroppani kanssa vielä taivun ei oikeastaan ole siitä kiinni mitä päätän. Voin päättää kuntoutua - tehty useita kertoja, voin päättää ettei mikään vaikuta - tehty.

Jotenkin paradoksaalista tässä kaikessa on kuitenkin se, että samalla kun edessä huudetaan tätä, on molemmin puolin tahoja lyömässä kapuloita rattaisiin. Virallisia tahoja. Kuten Kela ja muut ihanat köyhien ystävät. Sille, joka väittää että elämme hyvinvointiyhteiskunnassa. Tule mun luo viikoksi. Näytän sulle hyvinvointia. Voin sanoa, ei ole kauheasti läsnä.
Vaikka onkin asunto, jotain mitä kutsua vaatteiksi ja joka toinen päivä rahaa ruokaan, niin aika pitkällä on vielä se hyvin toiminva hyvinvointiyhteiskunta.

Järjettömintä tässä on se, että olisin oikeutettu mm. kaupungin avustukseen vähävaraisille jos minulla olisi lapsi taikka kaksi. Ei, en ole hankkiutumassa raskaaksi. Saatana.
En, vaikka olisinkin oikeutettu n. 150e:n ruokakuponkiin, kaupungin vähävaraisille jaettuun kinkkuun, laatikoihin, rosolliin, pipareihin, glögiin, torttutarvikkeisiin, suklaarasioihin, suklaalevyihin, lelulahjakortteihin ja vaatteisiin. Vaikka vähävaraisia lapsiperheitä tulee tukea, niin silti hämmästelin yhden perheen (2 aikuista, 2 lasta, toinen vanhempi töissä) saamaa määrää, kun itse sain samalla käteen eioota ja eivoimitääniä. Eipä siinä. Itse en pidä jouluruuasta, enkä syö lihaa, joten kinkut ja jouluruuat olisivat olleet haaskuuta. Nyt olisi ollut kiva saada edes muutama kymppi johonkin ruokaan, joululla tai ilman.

Harvoin sitä jaksaa omasta huonosta tilanteestaan avautua. Moniko jaksaa kuunnella sitä valitusta puutteista ja murheista? Eikä se ainakaan vie eteenpäinkään. Muttei se tarkoita että ihan joka hetki jaksaisi olla kovin vahva. Tai että on valmis ottamaan vastaan ihan mitä vaan.
Kyllä aikuisellakin voi olla paha mieli ilman mielensäpahoittajan leimaa. Tai että jossain kohtaa se oksa katkeaa ja asiat purkautuvat ulos.

Saatanavittu nii.
Tänään saan kiroilla. Enkä pyydä anteeksi.

A new me, a new you?

On ollut aihetta kirjoittaa tekstejä vain piiloon, ei julkisesti mihinkään. Eikä oikeastaan ole ollut mitään julkaisemisen arvoista. Tai on, muttei ole ollut kirjoittamiseen vaadittavia resursseja.
Ei niitä oikeastaan ole vieläkään.
Vuosi kuitenkin lähestyy loppuaan ja josko sitä kirjoittaisi edes kaksi merkintää vuodessa ei tämä blogin yritelmä kaatuisi ihan kokonaan.

Voisin tehdä kunnollisen merkinnän Hobitti - Viiden armeijan taistelun ensi-illoista. Samoin voisin kertoa miten kävin katsomassa NT Liven Frankensteinia - jälleen. NT Live on ollut tämän syksyn voimavaroja ylläpitävä elementti. Medea, A Streetcar named desire ja Frankenstein x 2. Onnekseni olen saanut mahdollisuuden istua katsomassa noita näytöksiä. Ehkä jollain tasolla maailman havainnointi muuttui. Ainakin hetkellisesti.

Muutoinhan elämässä ei tapahdu mitään kertomisen arvoista. Arki on mitä on, ainoastaan ajatukset ja mietteet ovat niitä mistä voi kirjoittaa, niitä mitä voi arvioida. Tai sisäinen kehitys, kasvu ja sitä myöden muutos.

Tänään on ollut pieni henkisen krapulan päivä. Omat törppöilyt on ehkä vähän mietityttänyt, vaikkei sinänsä kaduttanut. Olisihan sitä toki voinut toimia toisin, mutta nyt sitä on turha jossitella tai murehtia. Se, mikä kyllä kaduttaa on oman rohkeuden puutos tärkeissä asioissa. Pakenen tietynkaltaisissa tilanteissa ennenkuin ehdin edes tajuta sitä itse. Tilanteissa, joissa vanhat toimintamallit suorastaan syrjäyttävät kaiken muun. Mutten tiedä miten toimia toisin, kun en ole ikinä ehtinyt toimimaan toisin. Tietysti olen ollut muutaman vuoden tästä tietoinen, mutten siltikään osannut havainnoida tai muuttaa omaa toimintaani näissä asioissa. Silti nyt olen huomannut olevani kyllästynyt tähän tapaani paeta ja piiloutua. Haluaisin olla himpun verran rohkeampi, himpun verran enemän itseni joka hetki.

Sepä se vitsikin on, että tämähän on helpommin sanottu kuin tehty.