perjantai 8. toukokuuta 2015

Hit me in the face with your ignorance.

En mä ole tyyppi, joka kirjoittaisi päivittäin. Edes viikoittain. En ainakaan silloin kun voimavarat kuluvat muuhun. Tai loistavat poissaolollaan.

Joulukuun päivityksen jälkeen olen käynyt lävitse yhteiskunnan rattaita. On tapahtunut asioita, joita haluaisin nostaa esille, mutten ole varma haluanko tehdä sen tunnistettavasti. Syynä sille on asioiden tuoma leima ja niiden olemassa oleva maine. Haluanko asettaa itseni altiiksi tuon maineen tuomalle leimalle vai rohkenenko kertoa ääneen kaikki ne kohtaamani vääryydet? Epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä viranomaisilta. Näihin kuukausiin on mahtunut ihan liikaa asioita, jotka ovat menneet päin seinää. Ei ihme ettei voimat riitä, kuten moni on sanonut kuultuaan kaikesta.

On silti hyvääkin. Olen saanut pidettyä itseni edes jotenkin pinnan yläpuolella osallistumalla vapaaehtoistoimiin. Se, että on täysin jotain muuta ajateltavaa ja suunniteltavaa on ollut tämän kevään kelluntapoiju. Ehkä väärin, mutta tuon parissa ei ainakaan hetkellisesti ole ajatellut oman arjen asioita.

Missä ollaan nyt?
Siinä, että voimat ovat lopussa. Kesä tulee ja minä olen tällä hetkellä aivan puhki. En jaksa taistella omien oikeuksieni eteen, en jaksa suunnitella kesälle mitään, en jaksa. Ei ole enää mistä ammentaa. Mindfulness-mielessä tämä on potentiaali tila, kun elää vain tässä hetkessä. Mutta tarkoitus ei ehkä ole olla näin tässä hetkessä. Muita hetkiä ei ole. Enkä ole hyväksyvässä tilassa tämän hetkeni kanssa. En pysty hyväksymään sitä, että tässä maassa viranomaiset pystyvät tekemään lähes mitä tahansa ja pistämään sen yksittäisten kansalaistensa niskaan. Se, että viranomainen töppää ja hukkaa tärkeitä asiakirjoja ei mielestäni voi olla sen ongelma, jota nuo asiakirjat koskevat. Tai että viranomainen voi viivytellä useamman kuukauden asioiden käsittelyä ja tämän jälkeen vain levitellä käsiään.
Ehkä tämän kaiken tarkoitus oli osoittaa, että aina voi mennä huonomminkin. Tiesin sen kyllä jo ennestään, kiitos vaan!

Se, että voimat on viety on tietenkin pysäyttänyt kaiken muun. Ei ole voimaa kuntoutukseen, ei ole voimaa itsestä huolehtimiseen, eikä ole voimaa olla kiinnostunut mistään. Mistä sitä voimaa saa?

En voi pysähtyä. En käy myöskään ylikierroksilla. En voi antaa itselleni mahdollisuutta jäädä paikoilleen tai en liiku enää ikinä. Hoidan siis arjen väkisin. Tai hoidan arkeen muuta kuin aikaa itselleni. En tarvitse aikaa itselleni. En voi ottaa sitä vastaan, sillä silloin loppuu se vähäinenkin voima. Saan hieman voimaa muista ihmisistä. Läheisistä, ei tuntemattomista. Saan voimaa lasten naurusta ja leikistä. Saan voimaa siitä, että voin vain kuunnella muita. Saan voimaa koirapuistossa katsellessani koirien leikkejä. Saan voimaa sen verran, että jaksan taas soittaa yhden viranomaispuhelun tai lähettää sähköpostin. Voimaa siihen, että teen muutakin kuin tuijotan eteeni.

Sitten psykiatri sanoo etten näytä masentuneelta. Ihan kuin märkä rätti kasvoille. Juuri nyt ei pahemmin voisi sanoa. Kun teen kaikkeni että se kulissi pysyy kasassa, enkä romahda. Romahtaessani en saa hoidettua asioitani tai tuotua ilmi tärkeitä asioita. Suutun niin etten saa sanottua mitään. Tuijotan käsiäni, jotka tärisevät pöydän alla. Mitä tuo ihminen tarkoittaa tuolla lauseella. Yritän jatkaa kysymyksiin vastailua, vaikka raivo kihisee sisällä. Tekisi mieli todeta ettei idiootitkaan näytä idiooteilta, mutta ovat silti sitä.

Ehkä jotenkin sain vielä oltua suhteellisen toimiva, kunnes kävin kuntoutuksessa. Tulin kotiin täysin tyhjänä. Useat ihmiset kertoivat saavansa sieltä jotain ja itse olin aivan turta, tyhjä ja turhautunut. Tosin, en osannut itsekään sanoa mitä haluan jaksolta. Olin silti avoimin mielin (ainakin osittain) ja halusin saada sieltä jotain kotiinvietäväksi. Sen sijaan tulin kotiin väsyneempänä ja lannistuneempana. Olen yrittänyt tämän jälkeen pohtia miten näin kävi. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten oma suhtautuminen vaikutti asioihin.
Ainakin niin, että kestänyt valittavia ihmisiä yhtään. Enkä voi sanoa vertaistuen tekevän mulle muuta kuin haittaa. Ryhmäkeskustelut ovat ehkä pahimpia mitä on, vaikka yritän aina olla avoimena. Antaa mahdollisuuden sille, että vertaistuki olisi jotenkin hyödyllistä. Ehkä joku toisentyyppinen vertaistuki olisikin, kuin se että vain istutaan ja kuunnellaan kun kukin valittaa vuorollaan.

Kuntoutusta on vielä jäljellä. Harmittaa vain tuon jakson valuminen hukkaan.

Mitä tänään, mitä huomenna?
En tiedä.