Arjessa viedään tuhkatkin pesästä.

Kun istuu kotisohvalla viidettä päivää kykenemättä liikkumaan juuri sohvan ja wc:n välistä matkaa enempää, eikä ole seurana kuin oma pääkoppa niin jossain kohtaa ne ajatukset kiertää liian pientä kehää. Olen ollut kotona viime viikon lopusta ja todellakin, kykenemätön liikkumaan juuri muualle kuin sohva - wc - makuuhuone -akseliston kohteisiin. Keittiössä olen käynyt satunnaisesti, mutta vähemmän. Koska ei pysty seisomaan. Toisessa jalassa on jotain kiputilaa, joka estää sen käytön. Se on jaloista se parempi! Se, millä normaalisti pidän itseni pystyssä. Nyt ei pidetä, nyt ollaan tässä näin, särkylääkkeitä ja kylmäkalleja kuluttaen.

Tässä on ehtinyt taas pohtia sitä, että missä uomassa oma elämä menee. Ehkä jonkinlainen keikahdus on ollut ja olen sitä vesimassaa veneestä poistaessa joutunut kohtaamaan isoja pelkoja. Niiden pelkojen kohtaamiseen vaadittavia voimavaroja ei ehkä ole ollut, mutta ei silti vaihtoehtojakaan. Sillä välttely on loppunut. Olen tutkinut sisintäni, toimintamallejani, tarkastellut asioita käytettävissä olevilla keinoilla ja päässyt niiden kanssa jonkinlaiseen tilaan. En tiedä olenko saanut niitä mitenkään hedelmällisesti käsiteltyä, mutta on ollut pakko yrittää.

Tajutessani pelkääväni asioita, joita olen vältellyt niin kauan kuin muistan yritin vain kiemurrella eteenpäin. Ei auttanut, siellä se odotti nurkan takana valmiina romahduttamaan vielä syvemmälle.
Ei auttanut muu kuin katsoa sitä pelkoa kohti ja toivoa todella kovaa että kestää sen mitä sieltä tulee. Nämä pelot tulee lapsuuden kokemusten ja havaintojen synnyttämien toimintamallien toimimattomuudesta. Siitä, kun on toimittu tavallaan itseään vastaan vain siksi että pysyisi hengissä. Sitten kuitenkin se itseään vastaan toimiminen ei kanna enää ja se aiheuttaa pahaa oloa, mutta kun ei ole mitään hajua miten siitä pääsisi eroon, siitä väärästä tavasta toimia. Ainoa tapa on kohdata se pelko. Puhua ääneen siitä mitä pelkää, oli se miten naurettava tahansa.

Pelkään hylkäämistä. Pelkään että koen valtavaa yksinäisyyttä ollessani muiden seurassa. Pelkään, että ne ihmiset joilla on merkitystä, ottavat ja hylkäävät, katoavat elämästäni. Näin on käynyt ystäville lapsuudesta ja nuoruudesta. En tiedä olenko hylännyt itse, mutta minut on hylätty. Minut on hylätty fyysisesti ja henkisesti, minkä syitä en ole osannut käsitellä. Olen kieltänyt nuo asiat ja kieltäytynyt hyväksymästä niitä. Hylkäämisen kokonaisvaltaisuus on myös iso osa siinä etten tiedä mitä haluan. Hylkääminen on saanut minut pelkäämään ja olemaan turvaton. Turvattomuus ruokkii epävarmuutta ja epävarmuus taasen ahdistusta. Näiden tunnistaminen on myös osa sitä prosessia missä muutan omaa toimintaa tulevaisuutta varten. Osa minun omaa prosessiani.

Tajutessani tuon hylkäämisen kokonaisvaltaisuuden luulin maailmani taasen romahtavan. Romahtavan kuten vuonna -09. Tuntui että putoan johonkin syvään kuoppaan ja joudun taas kiipeämään sieltä ylös. Onneksi olin väärässä ja aikaa kului huomattavasti vähemmän.

Huomasin kuitenkin että olen puhunut tästä asiasta osittain siellä ja täällä. Sanonut ääneen kipeimpiä asioita elämässäni ja todennut että olen selvinnyt siitä, niistä, hylkäämisistä. Nyt pitää vain opetella luottamaan siihen, että näin ei käy aina. Luottaa siihen, että tärkeimmät ja rakkaimmat ystävät ovat osa elämää ja pysyvät siinä niin kauan kuin kuuluu ja jos poistuvat elämästä, ei se ole hylkäämistä.

On myös ollut valaisevaa tunnistaa kiputiloja itsestään niin, että ne laukeavat jonkun toisen käytöksestä vaikkeivat muuten liity tähän ihmiseen mitenkään. On myös ollut valaisevaa sanallistaa se, että miten se todellakin on vain se miten toinen toimii, ei se ihminen itsessään. Näin ollen sitä pystyy altistamaan itseään sille käytökselle missä ei ole hyvä olla, mutta tietää miten siitä pääsee pois.

Olen myös miettinyt miten paljon tässä on vielä opittavaa. Ehkä jollekin tasapainoisemmalle ihmiselle nämä ovat itsestäänselviä asioita, mutta kun en ole tasapainossa. Olen kyllä lähempänä sitä kuin ikinä, mutta on tässä vielä tekemistäkin. On myös samalla palkitsevaa voida tehdä töitä itsensä kanssa. Tehdä havaintoja päivittäin minkä kanssa mennä eteenpäin. Kehittyä ja viisastua, kyetä tekemään enemmän. Tiedän että sekään ei ole ikuista, mutta sen tilalle tulee sitten jotain muuta. Jotta se "jokin muu" voi tulla, pitää saavuttaa tasapaino.

Edistystä.

Pyörä pyörii ympyrää ja eteenpäin mennään.

Tänäkin vuonna on ollut Sodankylän elokuvajuhlat ja Helsinki Pride. Ensimmäisessä jälleen latauduin ja toisessa tein enemmän kuin ikinä, mutta eri tavalla. Ei vedetty kroppaa piippuun, mutta joudun kohtaamaan nyt itseäni isossa mittakaavassa. Mutta. Olen siihen valmis! Kyllä. Olen valmis käymään läpi tämänkin vaiheen, jotta huomenna olen viisaampi ja tasapainoisempi itseni kanssa.

Sodankylässä oli rajua! Meillä oli porukalla pyörätuoli mukana ja mustaa huumoria sen ohella. Kaikki meni oikein hyvin. Päästiin saunaan ja uimaankin.
Rakastan tuota paikkaa aika tavalla ja huomaan että odotukseni nousevat vuosi vuodelta.
Tänä vuonna löysin kuitenkin siellä pienen palan asioista, joiden kohtaamista olen jatkanut kotiuduttua. Olin hetken aikaa onnellinen tavalla, jota en ole koskaan osannut kuvitellakaan. Onnellinen siitä että olen elossa ja saan elää näiden ihmisten kanssa, joita minulla on ympärilläni. Olen päässyt ja päästänyt irti sellaisista asioista joita en enää tarvitse ja sen tajuaminen oli rajua.
Elokuvat tähän päälle! Huhhuh!
Morbus Sodismus. Aina.

Helsinki Prideilla olin tänä vuonna vielä vastuullisemmassa tehtävässä mitä edellisenä vuonna, mutta olin järjestänyt niin ettei minun tarvitse olla fyysisesti läsnä jokaisena päivänä niin montaa tuntia. Olin kuitenkin tavoitettavissa ja se riitti. Lisäksi se toimi omien voimien suhteen, sillä olenhan työelämässä ja aamupäivät töissä. Työn ja Pride-läsnäolon yhdistäminen isommalla määrällä olisi täyttä hulluutta näiden vähäisten voimavarojen kanssa.

Pride tarjosi kuitenkin parastaan. Avajaisista sunnuntain siivousrupeamaan asti silkkaa timanttia.

Mistä päästäänkin siihen, että nyt tiedän vähän siitä mitä haluan.
Haluan elää ilman pelkoja. Haluan voida luottaa itseeni ja omiin tunteisiini niin paljon, että osaan ilmaista ja elää niiden kanssa. Nyt nuo kataluudet luovat edelleen pelkotiloja ja aiheuttavat paniikkikohtauksia ihan turhaan, mikä taas on osa sitä että olen opetellut sulkemaan tunteeni itseni ulkopuolelle.

Olen miettinyt erityisesti Priden jälkeen sitä, miten tähän on tultu.
Jos olisin katkeruuteen taipuvainen syyttäisin useita ihmisiä ja "elämää" siitä missä olen.
Mutta se on turhaa. Faktat faktoina. Paskaa ei voi paketoida parempaan pakettiin, mutten aio kantaa niitä mukananikaan. Mennyt on mennyttä, mutta voin vaikuttaa vain nykyisyydessä. En murehdi ja vatvo menneisyyttä, enkä anna sen luoda varjoa tulevaisuudelle. Tietenkin on asioita, joiden vaikutus tulee näkymään varmaan koko ikäni, mutta tiedostan ne ja näin ollen pystyn tekemään niille paljonkin. Katkeruudelle en anna sijaa itsessäni.
Syyllisten etsiminen ja osoittelu ei auta mitään. Eikä ketään. Asiat on menneet kuten ovat, minun ei tarvitse toimia ketään kohtaan samoin. Minun pitää vain opetella olemaan itseäni kohtaan toisenlainen kuin se mitä muut ovat minua kohtaan olleet. Minä saan rakastaa ja minua saa rakastaa. Joillekin ehkä itsestäänselviä asioita, mutta valitettavan monelle ei.

Tästä syystäkään en ole tiennyt mitä haluan.
Nyt tiedän.
Haluan työpaikan missä olen onnellinen.
Sekä ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla.
Ei energiaimureita, ei negatiivisuutta.
Ei jatkuvaa muiden arvostelua ja haukkumista.
Positiivisuutta, luontoa ja muiden arvostamista muun sijaan.
Ehkä se tarkoittaa sitä että ihmisiä poistuu ympäriltäni, mutta samalla tulee uusia.
Haluan voida tanssia kun tanssittaa, laulaa kun laulattaa ja itkeä kun itkettää.
Haluan löytää sen vakaan tasapainon itsestäni ja kehittää sitä.
Haluan tehdä luovia asioita.
Syödä hyvää ruokaa, käydä monitasoisia keskusteluja ja silti samalla vain olla hiljaa ja kuunnella.
Haluan istua metsässä ja ottaa vastaan kaikki mitä sillä on annettavaa.
Uida vedessä, joka ympäröi ja tukee vain olemalla läsnä.
Haluan löytää ihmisen, joka ymmärtää minua tasolla, jossa ei ole sanoja. Tosin, uskon että tämänkaltainen ihminen ei tule elämääni etsimällä, vaan sitten kun on sen aika.

Kaksituhattaviisitoista - done.

Täytän joka vuosi kyselyn edellisestä vuodesta. Kyselyn kysymyksissä ei pohdita kovin syvällisiä ja kysymykset ovat oivallisia vuodesta toiseen.
Tänä vuonna kysely ei kuitenkaan kertonut paljoakaan siitä mitä tapahtui.

Blogin otsikkokysymys on edelleen relevantti, en voi siis vielä sulkea tätä sivua pois. Etsintä jatkuu, vaikkakin vuonna 2015 saatoin löytää jotain tarkempaa suuntaa tälle kaikelle.

Vuonna 2015 päädyin tilanteeseen, jota en pitänyt mahdollisena. Tavallaan jossain alitajunnassa olen aina tiennyt sen olevan mahdollista, mutten ole halunnut uskoa siihen. Tilanteen absurdius ylitti useat mittakaavat. Toisaalta, koettuani 2009 täydellisen elämän romahtamisen ja epäusko siihen tilanteeseen oli vielä suurempi, oli minulla jo olemassa keinoja selvitä. Silloinen "torni"n romahtahdus oli suurempi ja syvempi. En silloin osannut sanoa mikä on todellista, mikä ei. Jouduin rakentamaan niin paljon elämääni uusiksi, joten tiesin miten se tehdään. Nyt "romahti" vain yksi sivurakennus, ei koko talo.
Mutta kyllähän se pysäyttää, kun alitajunta tarjoilee muistoja joiden luulit olleen vain unia ja epätosia asioita. Tokihan jostain 80-luvun lopulla tapahtuneista asioista ei voi olla muistikuvaa kovin tarkkana ja siinä varmasti on lapsen tapa katsoa maailmaa mukana. Silti ne muistot pakottivat tekemään asioita toisella tavalla. Punnitsemaan, valikoimaan ja kyseenalaistamaan omia arvojaan. Puhumattakaan ihmisistä.

Kevään tapahtumat ovat kuitenkin mennyttä. En ole katkera, enkä kostonhimoinen. Ehkä vähän surullinen tässä tapauksessa.

Heinäkuussa koin eräänlaisen valaistumisen. Tapasin ihmisiä, joiden kanssa keskustellessa asiat kirkastuivat ja minulle tarjoiltiin paljon hyviä asioita. Muutosta tuovia asioita, mutta myös hyviä asioita.

Ystävät ovat pitäneet minua pinnalla, mutta olen nyt myös tilanteessa jossa tunnen etten tarvitse enää niin selkeää kannattelua mitä ennen. Kannattelen itse itseäni. Kyllä, tarvitsen apua arjessa ja askareissa, mutten tarvitse muiden hyväksyntää voidakseni olla oma itseni. Tämä on ollut iso oivallus, jonka työstäminen on ollut kipeää ja haavoittavaa. Tiedän nyt, että se on ollut minussa koko ajan sisällä, se voima pitää itseään pystyssä, en vain ole osannut katsoa itseäni oikealla tavalla.

Tästä kaikesta seurasi myös se, etten ole ollut ahdistunut. On toki ollut ahdistuneisuuden hetkiä, mutten ole koko ajan ollut ahdistuksen ympäröimä. En ole tajunnut olleeni noin ahdistunut vuosikausia. Nyt, ilman ahdistusta ei voi kuin ihmetellä miten sitä on voinut solmia ystävyyssuhteita ja vielä ihan toimivia sellaisia. Ahdistuneisuuden puute on päivittäin todella nautinnollista. Toki siihen liittyy päivittäinen meditointi, tai mitä ikinä se rauhoittuminen onkaan. Meditointi on ehkä väärä sana, sillä käytännössä vain istun ja hengitän, kuuntelen, tunnustelen ja avaan aisteja.

Ahdistumattomuutta ylläpitää akupunktio. Säännöllisen epäsäännöllinen neulotus tekee kyllä paljon muutakin. Pelkään edelleen neuloja, mutta pelko ei hallitse minua. Pelkään ukkosta ja raketteja, mutta minä hallitsen pelkojani, eivät pelot minua.

Nyt, 2016 alkumetreillä on hyvin vaikea sanoa mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Kerrankin tulevaisuus näyttää täysin tyhjältä. Se ei pelota, eikä aiheuta mitään. Se tulee vääjäämättä ja siitä pitää ottaa kaikki irti. Silti pitää elää tässä ja nyt, eikä ensi vuoden joulukuussa. Oikeastaan en edes toivo tältä vuodelta mitään, vaan haluan katsoa sen juuri semmoisena kuin se on. Siellä on ihan varmasti hyviä asioita ja vähemmän hyviä. Se on täynnä mahdollisuuksia siinä missä riskejäkin.

Jos vuoden loppuun mennessä osaan vastata siihen kysymykseen, mitä minä haluan, edes puolella sanalla, se riittää. Jos en, sekin on hyvä. Tiedän ainakin että minä riitän.