keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Arjessa viedään tuhkatkin pesästä.

Kun istuu kotisohvalla viidettä päivää kykenemättä liikkumaan juuri sohvan ja wc:n välistä matkaa enempää, eikä ole seurana kuin oma pääkoppa niin jossain kohtaa ne ajatukset kiertää liian pientä kehää. Olen ollut kotona viime viikon lopusta ja todellakin, kykenemätön liikkumaan juuri muualle kuin sohva - wc - makuuhuone -akseliston kohteisiin. Keittiössä olen käynyt satunnaisesti, mutta vähemmän. Koska ei pysty seisomaan. Toisessa jalassa on jotain kiputilaa, joka estää sen käytön. Se on jaloista se parempi! Se, millä normaalisti pidän itseni pystyssä. Nyt ei pidetä, nyt ollaan tässä näin, särkylääkkeitä ja kylmäkalleja kuluttaen.

Tässä on ehtinyt taas pohtia sitä, että missä uomassa oma elämä menee. Ehkä jonkinlainen keikahdus on ollut ja olen sitä vesimassaa veneestä poistaessa joutunut kohtaamaan isoja pelkoja. Niiden pelkojen kohtaamiseen vaadittavia voimavaroja ei ehkä ole ollut, mutta ei silti vaihtoehtojakaan. Sillä välttely on loppunut. Olen tutkinut sisintäni, toimintamallejani, tarkastellut asioita käytettävissä olevilla keinoilla ja päässyt niiden kanssa jonkinlaiseen tilaan. En tiedä olenko saanut niitä mitenkään hedelmällisesti käsiteltyä, mutta on ollut pakko yrittää.

Tajutessani pelkääväni asioita, joita olen vältellyt niin kauan kuin muistan yritin vain kiemurrella eteenpäin. Ei auttanut, siellä se odotti nurkan takana valmiina romahduttamaan vielä syvemmälle.
Ei auttanut muu kuin katsoa sitä pelkoa kohti ja toivoa todella kovaa että kestää sen mitä sieltä tulee. Nämä pelot tulee lapsuuden kokemusten ja havaintojen synnyttämien toimintamallien toimimattomuudesta. Siitä, kun on toimittu tavallaan itseään vastaan vain siksi että pysyisi hengissä. Sitten kuitenkin se itseään vastaan toimiminen ei kanna enää ja se aiheuttaa pahaa oloa, mutta kun ei ole mitään hajua miten siitä pääsisi eroon, siitä väärästä tavasta toimia. Ainoa tapa on kohdata se pelko. Puhua ääneen siitä mitä pelkää, oli se miten naurettava tahansa.

Pelkään hylkäämistä. Pelkään että koen valtavaa yksinäisyyttä ollessani muiden seurassa. Pelkään, että ne ihmiset joilla on merkitystä, ottavat ja hylkäävät, katoavat elämästäni. Näin on käynyt ystäville lapsuudesta ja nuoruudesta. En tiedä olenko hylännyt itse, mutta minut on hylätty. Minut on hylätty fyysisesti ja henkisesti, minkä syitä en ole osannut käsitellä. Olen kieltänyt nuo asiat ja kieltäytynyt hyväksymästä niitä. Hylkäämisen kokonaisvaltaisuus on myös iso osa siinä etten tiedä mitä haluan. Hylkääminen on saanut minut pelkäämään ja olemaan turvaton. Turvattomuus ruokkii epävarmuutta ja epävarmuus taasen ahdistusta. Näiden tunnistaminen on myös osa sitä prosessia missä muutan omaa toimintaa tulevaisuutta varten. Osa minun omaa prosessiani.

Tajutessani tuon hylkäämisen kokonaisvaltaisuuden luulin maailmani taasen romahtavan. Romahtavan kuten vuonna -09. Tuntui että putoan johonkin syvään kuoppaan ja joudun taas kiipeämään sieltä ylös. Onneksi olin väärässä ja aikaa kului huomattavasti vähemmän.

Huomasin kuitenkin että olen puhunut tästä asiasta osittain siellä ja täällä. Sanonut ääneen kipeimpiä asioita elämässäni ja todennut että olen selvinnyt siitä, niistä, hylkäämisistä. Nyt pitää vain opetella luottamaan siihen, että näin ei käy aina. Luottaa siihen, että tärkeimmät ja rakkaimmat ystävät ovat osa elämää ja pysyvät siinä niin kauan kuin kuuluu ja jos poistuvat elämästä, ei se ole hylkäämistä.

On myös ollut valaisevaa tunnistaa kiputiloja itsestään niin, että ne laukeavat jonkun toisen käytöksestä vaikkeivat muuten liity tähän ihmiseen mitenkään. On myös ollut valaisevaa sanallistaa se, että miten se todellakin on vain se miten toinen toimii, ei se ihminen itsessään. Näin ollen sitä pystyy altistamaan itseään sille käytökselle missä ei ole hyvä olla, mutta tietää miten siitä pääsee pois.

Olen myös miettinyt miten paljon tässä on vielä opittavaa. Ehkä jollekin tasapainoisemmalle ihmiselle nämä ovat itsestäänselviä asioita, mutta kun en ole tasapainossa. Olen kyllä lähempänä sitä kuin ikinä, mutta on tässä vielä tekemistäkin. On myös samalla palkitsevaa voida tehdä töitä itsensä kanssa. Tehdä havaintoja päivittäin minkä kanssa mennä eteenpäin. Kehittyä ja viisastua, kyetä tekemään enemmän. Tiedän että sekään ei ole ikuista, mutta sen tilalle tulee sitten jotain muuta. Jotta se "jokin muu" voi tulla, pitää saavuttaa tasapaino.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti